lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kenen joukoissa marssit?















Minkä puolesta marssisit, kysyttiin televisiossa. "Humanismin", vastasi yksi. Jotkut marssivat äsken tieteen puolesta. Toiset marssivat vastustaakseen maan laillista hallitusta. Ylihuomenna marssitaan monen asian puolesta ja vielä useampaa asiaa vastaan.

 Mutta minua marssiminen pelottaa yhä enemmän. Mitä organisoidummin, mitä paremmassa tahdissa marssitaan, sen pelottavampaa. Marssiin liittyy aina hyökkäävyyttä, aggressiota, latenttia väkivaltaa, uhkaa: katsokaa, meitä on paljon, ette voi meille mitään.

Joskus 60-luvun lopulla marssittiin rauhan puolesta. Joukkoa veti Retuperän WBK:n etäinen sukulainen Nalle Puh -orkesteri. Happeningiin osallistuneiden kertoman mukaan väellä oli ollut hauskaa, ja varsinaisen marssimisen sijaan porukka ikäänkuin valui eteenpäin. Sittemmin rauhanmarssit organisoituivat, marssi kurinalaistui, rinta oli rottingilla koska tiedettiin että marssijoiden suojana olivat mahtavat rauhanohjukset.

Voisiko absurdimpaa kuvitella. "Rauhan" puolesta marssittiin sotilaallisin tavoin... Niin, moni marssijoista oli silloin "puolueen pikku sotilas".

 "Kenen joukoissa seisot?" En kenenkään, en minkään. Mitä syvällisemmät arvot, sivistys ja tieteen vapaus esimerkiksi, sen vähemmän ne sietävät marssimista, lippuja, banderolleja. Marssiminen sisältää aina - vaikkakin joskus peitetysti - ajatuksen vihollisesta, jonka toiminta on lamautettava, ellei peräti eliminoitava. Mikään sellainen ei kuulu sivistykseen tai muihin syvällisiin arvoihin. Kysymys "kenen joukoissa" sisältää itsessään aina vastauksen. Se "ken" on aina olemassa. Ja kun se "ken" tuntee itsensä riittävän voimakkaaksi, hän komentaa väkensä kaduille. 

Kun kuulen marssivien joukkojen ääniä, lukitsen oven, sammutan valot, ja toivon ettei kiihtynyt väkijoukko huomaa minua.

- - - - -

On yksi poikkeus. Kun Suomen puolustusvoimat pitävät perinteisen paraatinsa, se viestittää perinteisellä tavalla olevansa olemassa. Sen esiintymisiin ei sisälly uhoa  eikä aggressiivisuutta. Ajatus rauhottaa, vaikka useimmat meistä toivovatkin ettei puolustusvoimiamme tarvitse käyttää pahimman luokan tositilanteissa.

3 kommenttia:

  1. Miten totta. Marssimisessa on jotain pelottavaa, oli asia kuinka hyvä tahansa. Siitä on myös huolestuttavan pieni askel vielä pitemmälle, kiihtyneen lynkkausporukan liikkumiseen. Kun joukkovoimaa käytetään, saatan hyvin olla sen kohde ja uhri.

    Pelottavaa on myös se hyökkäävyys, jota näissä verkkokeskusteluissa kovin usein esiintyy. Sen sijaan, että kunnioitettaisiin erilaisia mielipiteitä, halutaan niiden esittäjiä väheksyä, pilkata, sättiä. Kehtaavatkin olla eri mieltä, vaikka minä jo suu vaahdossa esitin lopullisen totuuden...

    VastaaPoista
  2. On asioita, joiden puolesta voisin lähteä barrikadeille, jos kokisin, että se jotain hyödyttäisi. Kenen joukoissa silloin? Ketä vastaan?
    -suomalainen puhdas ruoka / =mtk:n tai keskustan psta - ei kiitos, mutta pienviljelijän kyllä. Monikansallisia suuryhtiöitä ja geenimanipulointia vastaan - Ok.
    -pienyrittäjien rahallisen yhteiskuntavastuutaakan keventäminen / = jos taistelen veroja vastaan, on vastapuoli valtio - ei kiitos, sillä haluan kuitenkin olla lainkuuliainen kansalainen. Mutta köyhän puolesta lähtisin marssille.
    -älyttömiä tiehankkeita vastustaisin. 1963 olisi 3-tien linjaus vedetty suoraan Rapolan harjun poikki, mutta onneksi "jotkut" lähtivät mielenosoituksiin sitä vastaan. (En ollut vielä syntynyt) Mutta mitäs se, kun en kuitenkaan valtiota vastaan lähtisi?
    -jos marssini jotain auttaisi, lähtisin oitis marssille taiteen ja kulttuurin kulutuksen puolesta. Mikä häpeä, ettei enää yleisesti hankita taidetta, kirjoja tai muotoilua, eikä konsertitkaan enää vedä väkeä. (Festarit toki vetävät, koska olut laimentaa kulttuuri-sanaa). Ketä vastaan silloin? Suomalaisia? Niitä köyhiä? Surkeimpia lukutaidottomia vastaan. Ei hyvä.

    VastaaPoista
  3. KR

    mie voisin marssia ämeriäkkyläisyyttä vastaan! ;)

    VastaaPoista