perjantai 20. lokakuuta 2017

Korjattavaa riittää saduissa ja lauluissakin

Viime aikoina on kiinnitetty huomiota kielenkäyttöön ja sen vääriä tai virheellisiä mielteitä tuottaviin sanoihin. Kuin pikkulapset ikään on ihmetelty voiko nainen olla puhe-, sähkö- tai lautamiehenä tai kirkkoherrana. Tuomiokapituli on toistaiseksi säästynyt validina ilmaisuna, sillä tuomioitahan se jakelee väärin toimineille papeille.

Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt koko joukko lauluja, satuja tai animaatioelokuvia, jotka antavat lapsille ja aikuisillekin harhaan johtavia käsityksiä esimerkiksi luonnosta tai eläimistä. Olisikin pikaisesti ryhdyttävä toimenpiteisiin tällaisten korjaamiseksi nykyvalistuneen aikamme standardien mukaiseksi.


1. Myyrä
Suosittu tšekkiläinen satuhahmo Myyrä sai milloin housut, milloin auton tai jotain muuta. Mutta kuvassa on ilmiselvästi aivan toiseen eläinkunnan haaran edustaja, ei mikään jyrsijä vaan hyönteissyöjä jota valistumaton kansa muinoin kutsui maamyyräksi. Kielitoimisto suosittelee ehdottomasti tuon nimen korvaamista kontiaisella, joka on varta vasten keksitty tätä maan sisällä puuhailevaa eläintä tarkoittamaan. Siispä ehdottomasti: "Kuinka kontiainen sai housut"! 



2. Ristilukki
Sibeliuksen suosittu Laulu Ristilukista on edellisen tavoin hyvin harhaanjohtava. Laulussa tarkoitetaan eläintä nimeltä Ristihämähäkki, joka ei ole edes sukua lukeille. Laulussa väitetään harhaanjohtavasti jopa että "lukki niin suuri ja musta kuin yö"! Laulun sanoitusta on siis ehdottomasti korjattava tältä osin muotoon "ristihämähäkki suuri ja musta kuin yö"!



3. Tuuli
Tunnetussa laulussa "Niin kaunis on maa" väitetään että "vain metsässä tuulee". On aiheellisesti huomautettu, että jos metsässä tuulee, niin muualla myös! Esimerkiksi järvellä voi hyvinkin tuulla, mutta viereisessä metsässä ei välttämättä ollenkaan. Olisi siis korjattava että "vain järvellä tuulee"! Tekijä on yrittänyt huomauttaa että tällainen saattaisi vihjaista jostakin tulevasta onnettomuudesta siellä järvellä, ja että "metsässä tuulee" antaisi jonkinlaisen myyttisen kuvan salaperäisyydestä. Valistuneen mielipiteen mukaan kohta on joko korjattava luonnolliseksi tai jätettävä kokonaan pois.



4. Käki
Tunnetussa laulussa kerrotaan, miten muka "kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistäin". Nyt on vain niin ikävästi, että naaraskäki ei kuku, uros vain. Sana sulho olisi siis korvattava sanalla "naaraansa", tai mieluiten "partnerinsa", jolloin otetaan myös huomioon vaihtoehtoinen parisuhde jossa molemmat osapuolet kukkuvat.






keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Jalon Ihmisen pitää huolestua


MTV:llä pn menossa varsin hyvä paneelihupailu "Pitääkö olla huolissaan". Se eroaa muista siinä ettei kukaan huuda, juontaja ei häpeile älyään eikä empatiaansa, ja kirjailijat, Hotakainen etunenässä ovat hyvällä kirjallisella tasolla.

Mutta vakavasti ajatteleva, itseään tietorikkaana ja syvällisenä pitävä ihminen kyllä huolestuu siitä, että kovin keveästi välillä ollaan huolestumatta asioista. Kyllä maailma kuulkaa on nyt jo sellainen, että lähes kaikki huolestuttaa. Ja sekin huolestuttaa että niin monet suhtautuvat anteeksiantamattoman keveästi huolestumiseen.

Huolestumisen ytimessä on se, että omasta itsestä ei niinkään huolestuta, vaan muista. Mitä sitä itsestään huolestuisi, sitähän on tiedoiltaan, ymmärryskyvyltään ja moraaliltaan sentään vahva, suorastaan esikuvallinen. Näin ollen on myös olennaista, että tämä asianhaara tuodaan kunnolla kaikkien näkyville.

Keskiajalla Euroopassa liikkui flagellantteja eli itsensäruoskijoita, jotka olivat järkyttyneitä omasta ja maailman syntisyydestä, ja yrittivät näin toisten puolesta kärsien olla esikuvallisia, ja ehkä pelastaa maailmankin. Nykyään ollaan käytännöllisempiä, ja kohdistetaan ruoskaniskuja nimenomaan muihin synnintekijöihin. Oma moraalinen ylemmyys tekee tämän toiminnan jaloksi ja vastuulliseksi, ja se tuottaa myös ansaittua pyhityksentunnetta tekijälleen.

Ei ole loppua niillä tavoilla joilla muut ihmiset voivat syntisyyttään harjoittaa. He tekevät syntiä sanoin ja teoin, ilmein ja ajatuksin. He käyttävät sopimattomiksi katsottavia sanoja ja käsitteitä - näitä on listattu sata- elleipä jo tuhatmäärin. Vähemmän tärkeää on yrittää ymmärtää miten he mieltävät sanojen merkityksen ja sisällön, sillä jo niiden käyttäminen osoittaa moraalista vajavaisuutta, elleipä suorastaan rikoksellista mielenlaatua.

Nämä sanalliset ja muutkin synnit on kohdattava kahdella tavalla. Ensin ne on tuotava julkisiksi loukkaantumalla. Jalo altruistinen moralisti loukkaantuu nimenomaan toisten puolesta, joskus jopa varmuuden vuoksi täsmentämättä kohdettaan. Loukkaantumaan ja uhriutumaan opetettu väki osaa nopeasti nähdä sorretun vähemmistöasemansa, ja ellei osaa, heitä on siinä autettava. Ei ole niin vähäpätöistä asiaa, etteikö siitä riittävästi pohtimalla pystyisi tislaamaan paheksumisen aihetta. Muuan vihreitten kellokkaista vaatii Stockmannia lopettamaan "hullut päivänsä" hulluja loukkaavina, ja onpa lasten muinoin suosimat näennäisen viattomat intiaanipäähineetkin jo todettu rasistisiksi ja loukkaaviksi.

Seuraava aste on toimiminen syntisten sanojen ja tekojen täydelliseksi estämiseksi. Se tapahtuu sensuurin, lakisovellusten ja eristämisen avulla. Perusteina olevia termejä kuten rasismi, populismi tai vihapuhe ei pidä missään tapauksessa määritellä tarkoin, sillä sellainen johtaisi helposti erilaisiin poikkeuksiin ja holtittomaan ajatustoimintaan. Riittää, kun Oikeassa Oleva Moraalinvartija nimeää jonkin toiminnan rasistiseksi tai vihapuheeksi. Näin pysytään helpommin oikealla tiellä.

Orwellin autuaallinen utopia uuspuheineen ja jokaista tarkkailevine isoveljineen on niin lähellä, mutta silti vielä kiusallisen kaukana. Lohduttautukaamme me kaikki Oikeamieliset sillä, että jo ainakin yhdessä maassa tuolla Kauko-Idässä on jo päästy innostuttavan lähelle onnen ja solidaarisuuden kaukaista mutta hartaasti odotettua onnentilaa.

Synnin palkka on kuolema. Muistakaa se, huolettomat.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Muistokivi. Vanitatum vanitas


Arkeologit kaivoivat kerran esiin tällaisen muistokiven. Löytöpaikasta ei enää ole varmaa tietoa, mutta arvellaan että eteläisestä Suomesta. Siihen johti arvelu siitä, että kiveen kaiverrettu, nyt enää katkelmallisesti näkyvä teksti olisi suomea. Muitakin kieliä on ehdotettu, ja ruotsiakin teksti voisi olla eräiden tutkijoiden mielestä.

Alimmat neljä riviä ovat tuntuneet helpoimmilta avata, ainakin suomenkielelle. Yleisimmin hyväksytyn tulkinnan mukaan teksti olisi seuraava:

H[äne]N N[im]ENS[ä]
S[äi]LY[y] IK[ui]SE[st]I
[jo]KA [i]KI[sen] tai KA[ik]KI[en]
[i]HM[i]ST[en] MI[ele]SS[ä].



Keskellä olevia kahta riviä on tulkittu hyvin monin tavoin. Kaksi useimmin mainittua kuuluvat seuraavasti:

aSUinpaikAt / soRTAvala ViiaLA, tai
SUuri jA / veRTAaansA VailLA

Harmittavaa kyllä itse nimestä ei ole päästy selville. Oletetaan että kaksi ylintä riviä kuuluisi nimelle, eikä esimerkiksi ilmaisulle "rAkkAuteS / KansaAn" tai jollekin muulle sen kaltaiselle. Ylemmän rivin nimeksi on ehdotettu mm. "Amadeus" tai "Sakarias", mutta alempi rivi on lähes mahdoton tulkita. Sen vuoksi on lähdetty tietokoneen avustuksella etsimään mahdollista sukunimeä Amadeukselle tai Sakariaalle tai muillekin. Sukunimeksi on ehdotettu kaikenlaista Keckmanista ja Kuuselasta Kallenkallelaan. Jos osuma joskus on tullutkin, on ollut helppoa todeta että nimetyksi tulleilla henkilöillä ei ole ollut mitään edellytyksiä tällaisen muistokiven saamiseen.

Ellei jotain aivan yllättävää putkahda esiin, voimme vain valittaen todeta kiveen hakatun tekstin olevan väärässä. Kiven sai epäilemättä ansiokas henkilö, mutta hänen ansionsa ovat aikojen mukana haihtuneet ihmisten mielistä. Näinhän se on. Kaikki katoaa. Turhuuksien turhuus. Vanitatum vanitas.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Selittäkääpäs nyt minulle...

Nyt kun orwellilaista newspeakia aivan toden teolla ollaan suunnittelemassa, ja vääriä ajatuksia ollaan kitkemässä poistamalla sellaisiin ehkä johtavia käsitteitä, on toisaalta kiinnitetty huomiota myös siihen että uusien hygieenisten ilmaisujen tulisi olla yleisesti ja helposti ymmärrettävissä.

Liike-elämässä on harrastettu hienostelua muuttamalla titteleitä englanninkielisiksi. Joidenkin mielestä on alentavaa olla pelkkä siivooja, mutta ollappa oikein cleanliness manager, se muuttaisi kaiken. Oppineisuutta ja siitä johtuvaa ylemmyyttä taas korostetaan varsinkin humpuuki- eli humanististen tieteiden aloilla, kun käytetään  täsmällistä määrittelyä kaihtavia ulkomaankielisiä termejä kuten paradigma yms.

Uskonnollinen kieli kukkii tällaisia sanoja. Yritin ottaa selville mitä sana vanhurskas oikein tarkoittaa. Selitykset olivat niin ristiriitaisia ja oppiriitojen sävyttämiä, että eräänkin rovastin selityksistä ymmärsin vain minimaalisesti jotakin. Hänen mukaansa näet ihminen voi olla uskossa, mutta ei silti ymmärrä uskonvanhurskauttamisesta mitään. Käsite on hänen mukaansa sitäpaitsi pätevä vain protestanttisuudessa. No, jopa ymmärsin: vanhurskaus on mitta jolla määritellään oman hurskauden ylivoimainen määrä muihin verrattuna.

En pyydä mitään selitystä yllä esittämiini terminologioihin. Nehän voi yksinkertaisesti sijoittaa hämäyskielen erilaisiin kategorioihin. Mutta on joitakin aivan yleisiä ammattinimikkeitä jotka eivät minulle aukene. Niistä ensimmäinen on

Yleislääketieteen erikoislääkäri

Ymmärrän hyvin, että yleisessä lääketieteessä on erikoisia, yhteen asiaan keskittyviä osia. Yksi lääkäri on erikoistunut korviin, toinen umpilisäkkeisiin, ja kolmas ties mihin munaskuihin. Mutta miten voi erikoistua kaikkiin näihin erityiskysymyksiin, jotka siihen yleiseen lääketieteeseen sisältyvät? Mitä erikoista on yleisessä? Jos lääkäri erikoistuu kaikkiin osa-alueisiin yleislääketieteessä, onko se enää erikoistumista ollenkaan? Jos hän taas tietää jotakin vähän kaikesta, miten se voisi olla erikoistumista? - Toinen minua ihmetyttävä oppinimike on

Avaruustähtitieteen professuuri

Tähdet sijaitsevat käsitykseni mukaan kaikki avaruudessa - Hollywoodin ja suomalaisten televisiokanavien kulahtaneita tähtiä en nyt siis tarkoita. Alan emeritusprofessori Valtaoja selitti minulle - mikäli nyt vähänkin ymmärsin - että esimerkiksi matemaatikot tai hiukkasfyysikot ovat ikäänkuin maallisia tutkijoita. Mutta jos he tutkivat mitä avaruudessa ja siellä olevissa tähdissä oikein tapahtuu, avaruuspallo Terra tietysti mukaan lukien, miten voi olla olemassa vielä erityinen avaruustähtitiede?

Työelämän muutokset tuovat mukanaan aivan uusia yhdistettyjä haasteita. Ennenvanhaan olisi ehkä joku voinut hakea yhdistettyä junan- ja sikiönlähdettäjän virkaa, ja nykyään puhutaan yhdistetystä postin- ja roskapussinkantajan toimesta. Nämä nimikkeet toki selittävät itse itsensä.

Palatakseni alkuun, newspeakiin, PolCorr- tai uuskieleen, minulle on selvinnyt yksi asia. Sensorilla on ollut ainakin kaksi eri merkitystä, jotka nyt ovat yhdistymässä. Sensori havaitsee automaattisesti muutoksia ympäristössä, ja sensori kieltää ne saman tien.

Jos epäilette puhuneenne tai kirjoittaneenne jotakin, parantakaa oitis pahat tapanne, ennenkuin sensori tulee, huomaa, ja kieltää.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Seksi ja kieli


Otsikko tuossa on tahallisen moniselitteisen, ja tehty lähinnä mainosmielessä. Se onnistui, koska luet tätä nyt. Mutta en nyt käsittele mitään seksitoimintojen detaljeja, ja itse asiassa kaihdan myös sukupuoliasioiden käsittelyä. Ne ovat kovin mieltäkiihdyttäviä, ja "sukupuolessa" on ainakin puolet liikaa. Sukuneljänneskin on yleensä liikaa. Niinpä puhunkin kielestä, ja varsinkin Aamulehden alkamasta kielenpuhdistuksesta, jossa sukuasioista pyritään lopullisesti eroon.

Monet haluavat päästä eroon puhemiehistä, lautamiehistä ja muistakin arveluttavista seksismeistä. Useimmissa korjausehdotuksissa sorrutaan kuitenkin entistä monimutkaisempiin ja epäselviin muodostelmiin, jotka yleensä vielä pidentävät sanoja sekoittamisen lisäksi.

Tähän asti on aktiivisesti ja vähän byrokratiahenkisesti unohdettu suomenkielen ytimeen kuuluva uudissanojen muodostaminen johdosten avulla. "Mies"-osan korvaaminen jollakin "henkilö"- tai "ihminen"-osalla ei auta asiaa. Mutta meillähän on johdoksia kuten '-kko', '-ri' tai vaikkapa '-io', joilla perussanasta voidaan muodostaa tekijää merkitseviä uusiosanoja.

Karjaa hoitava henkilö on karjakko. Puheita hoitava henkilö eli puhemies voisi siis olla puheikko. Puhuri tai puhio eivät kuulosta hyviltä.

Tuomarin apuna toimivat ennen lautamiehet, nyt lauturit. Mutta koska "lauta" tarkoittaa alunperin "pöytää", tuomarin pöydässä istuukin mieluummin pöytyreitä. Sanassa "lautakunta" on myös kysymys pöydästä, mutta pöytäkunta on jo varattu vähän toiseen tarkoitukseen. Mitenkä olisi pöytiö?

"Putkimies" on vähän hankalampi tapaus. Putkikko, putkio tai putkilo eivät kyllä käy. Putkistokin tarkoittaa muuta. Miten olisi putkuri?

"Lentoemäntien" tai "bingoemäntien" hävittämistä ei juurikaan ole vaadittu. Sehän olisikin seksismin huippu. Eikö naisille haluta jättää edes joitakin ikäänkuin omia nurkkauksia tähän yhteiskuntaan?

Tästä tulee mieleen muistikuva, joka ei mitenkään kuulu tähän asiaan. Mutta meillä oli kerran aika jolloin niin Suomen pankin, valtion että hallituksen pääkkönä (ent. "päämies") toimi nainen. Kysyttäessä tasa-arvon toteutumisesta naisliitto Unionin edustaja ilmoitti, että tasa-arvo ei toteudu ennenkuin kaikki johtavat virat ovat naisilla. Tämän hyvin oikeaoppisen logiikan mukaisesti kielen tasa-arvo ei toteudu ennenkuin kaikki sulkevat suunsa visusti ja tykkänään. Paitsi ehkä naiset.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Hologramminainen

Joitakin aikoja sen jälkeen, kun minulle oli selvinnyt että kaikki näkemäni ihmiset olivat pelkkiä hologrammeja, huomasin heidän joukossaan nuoren naisen joka syystä tai toisesta jäi askarruttamaan mieltäni. En tiedä miten hologrammeja ohjelmoidaan tai ohjataan, mutta tämä nainen tuntui olevan kiinnostunut minusta. Hän näyttäytyi usein siellä missä liikuin, hän tuntui kiinnostuneelta sanoistani, ja hänen intensiivinen katseensa tuntui seuraavan minua kaikkialle.

Nainen alkoi askarruttaa minua yhä enemmän, ja yllättäen kävikin niin että olimme kahdestaan, ilman että mikään muu hologrammi olisi häirinnyt meitä. Lähestyin naista, ja aloin puhella hänen kanssaan. Kysyin hänen nimeään, ja hän vastasi hiljaa ”Angela”. Jatkoin puhelemista Angelan kanssa, kyselin mitä hän teki työkseen ja yksityisesti, mutta nainen muuttui yhä onnettomamman tuntuiseksi, ja lopulta hän soperrellen pyysi minua lopettamaan, häntä alkaisi pian itkettää, hänestä tulisi vain surullinen ja onneton, ja sitten hän todella purskahtikin itkuun.

Minä häkellyin perin pohjin, ja hän sanoi menevänsä pyyhkimään kasvonsa. Hän ei palannut luokseni, enkä löytänyt häntä mistään, vaikka kuinka kyselin ja kuljin ympäriinsä. Pohdin naisen yllättävää käytöstä pitkään, mutta en keksinyt mitään muuta perustetta kuin että hän tiesi olevansa vain hologrammi, ohjelmoitu kuvajainen, ja että hänen ja minun välille ei voisi syntyä mitään oikeaa suhdetta.

Näin kului pitkiä aikoja, mutta eräänä päivänä kuulin yllättäen naisen äänen. Hän puhui kiihkeästi jonkun toisen kanssa, eikä nähnyt minua. Minulle selvisi äkkiä että hän puhui minusta. ”Minua niin itketti”, nainen sanoi, ”kun tajusin että meidän välillemme ei voisi kehittyä minkäänlaista suhdetta… Hänhän on loppujen lopuksi kuitenkin pelkkä hologrammi!”


Minä järkytyin syvästi - niin syvästi, että päätin viivyttelemättä palata takaisin Matrixiin ja deletoida itseni.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Selostus siitä, mihin evoluutio ja historia ovat perimmältään tähdänneet


Onko historialla jonkinlaista suuntaa, päämäärää, tarkoitusta, säännönmukaisuutta tai pyrkimystä? Historiafilosofeista suurin osa on - mikäli olen oikein ymmärtänyt - vastannut ainakin joihinkin näistä kysymyksistä myöntävästi. Samaan suuntaan viittaa myös evoluutio, joka pystyi mitättömistä yksisoluisista kehittämään lopulta niinkin hämmästyttävän älykkään olennon kuin ihmisen.

Minun on siis pääteltävä kaikesta tästä, että ensimmäinen solu jakautui, elämä ryömi maan pinnalle, dinosaurien valtakausi loppui, imettäväiset valtasivat maailman itselleen, ja luvuttomat ihmisolentojen sukupolvet tekivät jälkeläisiä pääasiassa sen vuoksi, että lopulta syntyisi… syntyisin MINÄ.

Ajatusta vahvistaa se yksinkertainen huomio, että minä ainoana olentona katselen maailmaa itsestäni ulospäin, eikä minulla ole minkäänlaista kokemusperäistä ja varmaa havaintoa siitä että muitakin samankaltaisia olisi olemassa. Se että muut näkemäni itseni kaltaiset olennot toimisivat kuten minä, se on vain subjektiivinen käytännön oletus, kaukana objektiivisesta invariantista totuudesta.

Näin syntyi historiaan se merkittävien ihmisten joukko, esivanhempani, perisukuni, klaanini, joka pysytteli hengissä halki kaikkien tuhojen ja kauhujen ajat, vain yksi ajatus mielessä: meidän on valmistettava maailma sellaiseksi että sitten joskus se Rydman voisi siellä elää tahtonsa ja toiveensa mukaan.

Joku klaanilaiseni, jaarli Birger, vaivautui jopa lähtemään ulkomaille asti tätä kansaa sopivasti kurittamaan. Monet klaanini merkkimiehet toimivat Hämeessä lainlukijoina ja kartanonperustajina, niin että minulla on jonkinverran vaatimuksia erinäistenkin kartanoiden suhteen. Eräs, kylläkin ulkopuolinen, vähän rahvaanomaisesta suvusta noussut kuningas päätti perustaa Helsingin, jotta isoisoisäni voisi muuttaa sinne, ja minä ajan tullen sieltä pois. Moni esi-isäni luki papiksi, jotta saisi vähitellen aikaan minulle sopivan säännellyn yhteiskunnan. Yksi heistä (Haartman) tuli isonvihan jälkeen varta vasten palauttamaan Sääksmäen seurakunnan jaloilleen.

Lopullinen vastuu jäi sitten tietysti omalle isäjatkumolleni. Isoisäni isoisän isoisä aloitti Hämeen hallintoviranomaisten sarjan, isoisäni isoisä olikin sitten jo Sääksmäen ja Kalvolan kruununnimismies (ja hänen veljensä kruununvouti). Minuun tultiin kyllä Turun ja Helsingin kautta, mistä oli se eittämätön hyöty että tajusin Helsingin kulttuurihienoston typeryyden, minkä seurauksena hakeuduinkin sitten sinne minne kuuluin.

Olen hyvin kiitollinen tälle vuosisataiselle klaanilleni, ja olen ottanut sen minulle osoittaman tehtävän vakavasti. Kerron lopuksi pienen tarinan tästä. Syksyllä 1840 oli meno Ritvalan ja Huittulan suurissa kylissä käynyt sen verran vilkkaaksi, että isoisäni isoisä katsoi aiheelliseksi tilata Kalvolasta joukon kasakoita kyliä hillitsenään. Tammikuussa 1841 Vanajanselkä jäätyikin niin vahvasti, että kasakat pääsivät Sääksmäkeen suoraan jään yli, ja asia oli sillä hoidettu. No, kymmenisen vuotta sitten oli Valkeakosken kirjastoauton nuori naiskuljettaja kokenut vähän uhkaavia tilanteita Ritvalan takametsissä, ja katsoin että minun on jatkettava isoisän isoisän hommia. Ilmoitin sekä kirjastolle että ritvalaisille, että minä tulen järeän keppini kanssa mukaan kirjastoautoon. Tilanteet rauhottuivat siitä paikasta, eikä minun edes tarvinnut kuluttaa pitkää päivää bussin kyydissä.

Nimismies-Rydman joutui 1840-luvun alussa allekirjoittamaan Voipaalan kartanon konkurssikatselmuksen paperit. Nyt minun kipsipääni valvoo sieltä kaapin päältä 24/7, että maineikkaalla kartanolla menisi paremmin.

Koska koko historia on siis tähdännyt tähän kaikkeen kertomaani, minun on vielä suoritettava joitakin maineikkaita suurtekoja kunnianarvoisassa pitäjässäni. Sellaiset ovat vielä mietinnässä, mutta onhan minulla vielä kosolti aikaakin moisille. Sen vuoksi allekirjoitan tämän tekstin toisella nimelläni, jonka olen lainannut Sääksmäen pannahisten luettelosta vuodelta 1340.

Cuningas de Rapalum,
Rapolan linnavuoren ja sen silmänkantamattomiin ulottuvien maiden kuningas  



tiistai 25. heinäkuuta 2017

Mustarastas Salzburgissa - ja ovenpielessä



Aivan ulko-oveni vierellä, tiheässä villiviinikasvustossa on mustarastaan pesä. Siinä on kolme pari päivää sitten kuoriutunutta poikasta. Hento piipitys kuuluu pesästä, ja aina kun astun ovesta ulos, sieltä lentää pakoon ruskea naaras. Uroksen näin pihalla muutama päivä sitten, ja se vahvisti että olin saanut vieraakseni laululinnuistamme ihanimman. Sen mestarillista musiikkia olin kuunnellut alkukesästä jostain aivan läheltä - mutta sen pesimistä en todellakaan odottanut näin liki.

Minulle tämä mustarastaan pesä on vahvasti symbolien täyttämä - etteipä peräti ennusmerkki jostain. Kerronpa siitä tarinan, johon yllä olevat kaksi kuvaa liittyvät.

Vuonna 1956 tein opintomatkan Itävaltaan, ensin Salzburgiin ja sitten pitemmäksi ajaksi Wieniin. Salzburgin lähellä on kuuluisa pyhiinvaelluskirkko nimeltä Maria Plain. Vanha, ja sittemmin vääräksi osoittautunut tieto kertoi, että Mozart olisi nuorena säveltänyt minullekin nuotti nuotilta tutun Kruunajaismessunsa C-duurissa tuota kirkkoa varten. Sitä hän ei nykytiedon mukaan tehnyt, mutta jo aikaisemmin, alta 20-vuotiaana kylläkin pienemmän F-duurimessun.

Minäkin olin tuolloin vielä alle kahdenkymmenen, ja uskoin vanhaan perimätietoon. Katselin haltioissani kirkon pääalttaria, ja sitä ihmeitä tekevää Madonnan kuvaa, josta kirkko oli niin kuuluisa. Nämä kaksi kuvaa sieltä ehdin ottaa, mutta en kolmatta - sillä kirkon edessä kasvoi valtava kuusi, ja sen oksistosta kaikui huimaavin siihen asti kuulemistani mustarastaan sooloista. Istuin varmaan puoleksi tunniksi sitä kuulemaan, ja kamera unohtui kokonaan.

Myöhemmin aloin Wienissä kirjoittaa pianosarjaa, jonka nimeksi olisi tuleva "Felix Austria", erään tunnetun sanonnan mukaan. Mustarastasmusiikki sai nimekseen "Die Amsel bei Maria Plain", mutta se, kuten muukin aiottu musiikki jäi vain katkelmalliseksi luonnokseksi. Muistan kuitenkin sen linnunlauluteemat hyvin, ja voisin kuvitella että nyt, vähän kokeneempana ja taitavampana voisin ehkä yrittää uudelleen.

Mutta olen jo vanha, silmät huononevat, sormet eivät enää taivu koskettimilla, eikä tuntikausien istuminen koneen ääressä ole tuskatonta. Niinpä alan vähitellen resignoitua, eikä kaukana ole sekään ajatus, että eniten rakastamani laululintu on tuomassa jonkinlaista viestiä minulle.

Mustarastas ja musiikki olivat esillä vielä myöhemmin Lauttasaaressa, jossa melkein naapurina asui Einar Englund. Sain vierailla hänen luonaan, ja välillä tuli puhe hänen suurenmoisesta 2. sinfoniastaan, jota kutsutaan myös mustarastassinfoniaksi. Englund kertoi sen synnystä, ja näytti pihapuita joissa mustarastaat vuosikymmenten mittaan olivat laulaneet ja pesineet. Se oli toinen, ja hyvin merkittävä musiikillinen mustarastaskokemukseni. 

Seuraavat pari viikkoa menevät nyt siis pääasiassa mustarastaan merkeissä, sen tiedän jo nyt. Huoli poikueen selviämisestä kasvaa päivä päivältä. Äiti Gaia, ole tällä kertaa lempeä linnuillesi - ja minulle!




maanantai 24. heinäkuuta 2017

Susia ja muita olentoja (Heinäkuisia satuja)

LAPSI METSÄPOLULLA

Lapsi oli palaamassa naapurista kotiinsa. Alkoi jo hämärtää, ja metsäpolulla lasta alkoi pelottaa. Omituisia varjoja tuntui liikkuvan metsässä, ja äkkiä lapsi oli näkevinään suden jonka kita oli ilkeästi avoinna. ”Ei sittenkään”, lapsi kohta helpottui, ”sehän on vain vanha taittunut hako”, hän ajatteli. Hetken kuluttua lapsi oli kuulevinaan pensaikon takaa kuin jonkun ison eläimen puuskutusta. Ja juuri ennen kuin lapsi näki valon loistavan kotimökin ikkunasta, hänestä tuntui kuin jotkut kiiluvat silmät olisivat tuijottaneet puitten takaa.

Kotona lapsi rauhottui vasta kun oli sulkenut oven visusti ja kertonut mitä metsässä näki ja kuuli. Hänelle vähän naurettiin, ja moitittiinpa vielä höpsöksi ja turhan säikyksikin.

”Että minä sitten illalla säikähdin”, sanoi susi seuraavana päivänä. ”Pieni ihminen kulki ohitseni polulla, ja hädissäni yritin näyttää taittuneelta näreeltä”. ”No saman minäkin kuulin”, sanoi hirvi siihen. ”Olin jo levolla kun kuulin askelia polulla. Yritin pidätellä hengitystä, mutta se oli vaikeaa”. ”Näinpä minäkin sen polulla kulkijan”, huomautti siihen ilves. ”Ihan jähmetyin paikalleni, ja tuijotin sitä, kunnes huomasin ettei se kulkija millään voinut minua huomata”. 


SUSI JA KARITSA

Lauha kesätuuli löyhähteli kedolla, ja kuljetti mukanaan kukkien tuoksua. Suuri harmaa susi makasi matalassa ruohikossa, ja sen vierellä lepäsi valkoinen karitsa. Maalari telineineen teki heistä kuvaa.

”Luo lämmin katse karitsaan”, kehotti maalari sutta, ja tämä teki työtä käskettyä. ”Eipä tuota isompia vaikeuksia”, se mietti.

Maalaus oli tuota pikaa valmis, ja sen tilaaja, nuori hulmuavahelmainen nainen, kukkasia hiuksissaan, oli tyytyväinen. ”Ja nyt voitkin virkistäytyä tuolla mansikkamättäällä”, nainen sanoi sudelle. Tämä haukkasi marjaa, ja nainen  räpsytti kameraansa. Susi työnsi kuononsa syvemmälle mättääseen, ja oksensi salaa.

Metsän reunassa tätä kaikkea oli seurannut utelias jänis. Ihastuneena se tervehti sutta joka jolkotti kohti metsää. Yhdessä he katosivat puitten taa. ”Työaika on päättynyt”, susi sanoi vilkaistuaan aurinkoa, ja söi jäniksen.

Sillä aikaa maalauksen tilannut nainen oli ottanut karitsan syliinsä ja palannut autolleen. Siellä heitä odotti mies pyssy sylissään. ”Nyt voit mennä tekemään työsi, ei siihen suteen kuitenkaan voi luottaa”, hän sanoi.


Mies lähti, mutta sudesta ei enää näkynyt vilaustakaan. Se oli jo saavuttanassa syvän metsän, ja kohta se tapaisi rakkaan laumansa jälleen.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Olenko paha ihminen kun olen X:n puolella?



Katselin juuri jalkapallon maailmancupin loppuottelun Chilen ja Saksan välillä. Chilen kokenut joukkue repi, raastoi, hyökkäsi ja piti palloa, Saksan nuori Mannschaft teki sen tarvittavan maalin. Kuten niin monta kertaa ennenkin. En peittele sitä, että olen lähes aina Saksan puolella. Latinalaisten joukkueitten pelitapa on toki näyttävää, ja heillä on jostain syystä myös mainostetuimmat tähdet. Mutta saksalaisten peli on jäsenneltyä ja rationaalista, ja se on melkoinen etu tunnekuohuisia latinoja vastaan. Mutta vaikka saksalainen voittaisi maalintekijätilastot, hänestä ei media leivo legendaa.

Aikaisempien pelien aikana mietin joskus, että "jonkun puolella oleminen" saattaa olla monille närkästyksen paikka. Onhan moni närkästynyt jo siitäkin, että juoksukilpailujen yhteydessä saatetaan mainita parhaan valkoihoisenkin sijoitus. Mielipideilmastossa jossa hysteerisesti vahditaan kaikkea "rasismiksi" tulkittua tai epäiltyä käytöstä, ja jossa vielä 72 vuotta maailmansodan jälkeen näkee anglosaksista propagandaa saksalaisten demonisointeineen, on helppo joutua kiihkeästi arvostelluksi sopimattoman puolenvalinnan takia.

Olen itsekin kerran ollut Saksan vastustajan puolella. Jalkapallon muinaisissa EM-kisoissa vastakkain olivat Saksa ja Tanska - tai se mitä yllätyksenä kisoihin päässeestä joukkueesta oli jäljellä. Ja Tanskahan teki sensaation ja voitti. Etukäteen heikomman puolella on monesti luonnostaan, kuten vaikka taannoin Islannin ihmeteltävän jalkapallojoukkueen onnistuessa kaikkien ihmeeksi pudottamaan jopa Englannin ulos pelistä. Yhtä herkullista oli seurata riemua Reykjavikissa, kuin myös huonojen häviäjien puhuessa läpiä päähänsä.

Jostain syystä en juurikaan pidä englantilaisesta jalkapallosta. Tämä koskee myös seurajoukkueita, jolloin muunmaalaisten joukkueitten puolella on helppoa olla, Barcelonan, Bayernin ja muiden manterenpuolisten joukkueitten fanina on ihan hauskaa. Silloin kun Hollannin maajoukkue tai Ajax sattuvat olemaan huipulla, ne ovat aina kiinnostavia.

Ja olen minä ollut myös afrikkalaisten puolella, tämä sanottakoon vanhan "rasistin" puolustukseksi. Kauan sitten tuli Kamerunista joukko mustia miehiä, johtajanaan jo hyvin ikääntynyt ihmemies Roger Milla. Sen aikaa kun vanhus jaksoi juosta kentällä, hän oli kentän vaarallisin pelaaja. Hän ja joukkue potkaisivat sanoakseni Afrikan jalkapallon maailmankartalle.

Ja mitä mustin urheilijoihin tulee, Wilma Rudolf oli kaunein tietämäni urheilijanainen, sekä kasvoiltaan että liikkeiltään...

Rasismi-ja natsismiepäilyistä ei ole vaaraa kotimaisten joukkueitten otteluissa. Mutta Tampereella saattaa joutua tönityksi kun  sanoo kannattavansa Ilvestä, olipa sitten kysymys jalitsusta tai kiakosta. Syy on selvä: Tapparan asema on liian vahva. Samasta syystä en ole koskaan kannattanut stadin ylpeää HJK:ta. Valkeakosken Hakaa kannatan toki yhä, vaikka sen nykytilanne onkin aika toivoton.

Yleisurheilun puolella etukäteen heikomman puolella oleminen on helppoa. Sen vuoksi riemastun aina, kun joku nuori peittoaa vanhan mestarin. Alkaa tosiaan hirvittää, kun keihäänheitossa ei nuorisoa näy vanhojen raihnastuvien ukkojen joukossa.

Muta jonkun puolella oleminen tai sympatisoiminen ulottuu paljon pitemmällekin. Pidän enemmän apolloperhosesta kuin ritariperhosesta. Korttipakan maista hertta on mukavin, sitten tulevat pata, risti ja ruutu. Munuaiset ja kieli ovat maistuvampia kuin liha. Aamuinen maisema on kauniimpi kuin iltainen, koska näen sen paljon harvemmin. Hämeen valkotukkainen nykerönenäinen navettapiika on kauniimpi kuin Rooman katujen kopeat kaunottaret.

Jostakin nämä mielteet tulevat. Jokaiselle sellaisia tulee, vaikka vasten tahtoakin. Ei niissä mitään todellista ainesta ole ihmisen arvioiniseksi

  

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Paratiisi

Eden (Peter Wenzel 1829)


Keskiaikaisessa runoelmassa Stabat Mater rukoillaan lopuksi: Quando corpus morietur, fac ut animam donetur paradisi gloria, eli että kun ruumis kuolee, tee niin että henki pääsee paratiisin kirkkauteen.

Paratiisi on monen melkein epätoivoinen unelma, kaiken koetun kurjuuden korvaaminen jollain hyvällä, kauniilla ja onnellisella. Sotien, nälänhätien, sairauksien, sorron sijalle uneksitaan maailmasta jossa kaikkien olisi hyvä tai ainakin parempi olla. Moni on tällaisia miettinyt, ja kehitellyt aiheesta parannusehdotuksia ja ideologioita. Ihannemaailmoista ja -yhteiskunnista on kirjoitettu suunnilleen niin kauan kuin kirjoitusta on ollut olemassa. Thomas More loi ajatukselle nimenkin vuonna 1515: Utopia.

Huomaan itsekin harrastaneeni tällaista monin tavoin. Olevan tilanteen korjaaminen tulee mieleen mitä merkillisimmin. Klassisessa kaupunkirakennuspelissä Sim City oli jossain vaiheessa haasteena monilla eri lailla viallisten kaupunkien korjaaminen, ja historiallisten onnettomuuksien korjaaminen tulee joskus unissakin mieleen. Valitettavasti molemmissa tapauksissa tarvitaan apua, kaupunkipelissä paljon "rahaa", ja historiassa melkein jumalallista väliintuloa utopistisen teknologian avulla.

Historia on osoittanut, että kaikki pienet ja suuret utopiat ovat surkeasti epäonnistuneet, niin pienet ihanneyhteisöt kuin vaikkapa kommunismin tapaiset valtiojärjestelmät. Havaitaan virhetoimintoja, mutta korjausliikkeet eivät onnistu, ja niin päädytään ensin järjestelmän ylläpitämiseen väkisin, ja sitten sen surkeaan luhistumiseen.

Paratiisissa on aina se käärme. H.G.Wellsin Aikamatkaaja joutuu paratiisimaiseen maailmaan, jossa kukkaiskansa eloi kirmailee onnellisena, mutta huomaa sitten että he ovatkin vain maanalaisten morlokkien karjaa.

Wikipedia kertoo paratiisi-sanan alkuhistoriasta näin:

Sana paratiisi on peräisin avestan kielen sanasta paridaeza[1] (pari, ympäri; daeza, muuri), joka tarkoittaa muurin ympäröimää puutarhaaPersian kieleen sana omaksuttiin muodossa paridaida. Paratiisi-nimitystä käytettiin Persiassa ensimmäisen vuosituhannen eaa. alkupuolella viinitarhoista, hedelmäpuutarhoista, metsistä, taimikoista ja talleista, joissa oli puita ja muuta kasvillisuutta, puroja ja riistaa kuninkaallisille metsästettäväksi. Persiasta sanan omaksuivat kreikkalaiset muodossa paradeisos ja myöhemmin roomalaiset muodossa paradisosHepreaan sana lainattiin muodossa pardes.

Paratiisille on siis ominaista sitä suojaava, muusta maailmasta erottava muuri. Paratiisimaisiksi koetuilla todellisilla ympäristöillä on myös havaittu olevan yhteisiä piirteitä kulttuureista riippumatta. Mainion Wikipedian artikkelin mukaan

Ympäristöpsykologisen habitaattiteorian mukaan ihmistä miellyttävät intuitiivisesti maisemat, jotka tarjoavat mahdollisuuksia, näköaloja ja suojapaikkoja. Tällaisen maiseman peruspiirteisiin kuuluvat etenkin vesi, vehreys, näkösuoja ja samalla hyvä näkyvyys, monimuotoisuus kuten kumpuileva maasto, kirkkaat värit, luonnontilaisuus sekä tuttuus. Sen sijaan esimerkiksi kuivuus, liiallinen avoimuus tai näkyvyyden puute vähentävät maiseman mieluisuutta. Tällaiset preferenssit ovat yhteisiä ihmisille kulttuurista riippumatta

Kaikissa paratiisikuvitelmissa on aina ollut kohtalokkaita vikoja. Sairauksien poistaminen johtaa automaattisesti ylikansoitukseen, minkä seurauksena lisääntyminen käy mahdottomaksi. Lapsuutta, aikuisuutta ja vanhuutta ei enää ole. Elämän helppous johtaa henkiseen ja älylliseen velttoutumiseen ja surkastumiseen. Wellsin eloit ovat esimerkki tästä. Kun ristiriitoja ja jännitteitä ei ole, ja kaikki on automaattisesti annettua, ihminen ei enää pyri mihinkään. Kun kuvittelija korjaa yhden virheen, syntyy kymmenen uutta tilalle.

Vanha sanonta "Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut" voi lopultakin pitää paikkansa, vaikka se ironiseksi arvatenkin on ajateltu. Ilman työtä ja vaivaa ei synny mitään ihanaa. Ilman epäonnistumisen kokemuksia on vaikea iloita onnistumisista. Ilman surun kokemusta jää ilon kokeminen vaivaiseksi.

Ehkä lopultakin on niin, että paratiisimaisia ympäristöjä on laikuittain kaikkialla (esimerkiksi maaseutunäkymä omasta ikkunastani), ja että paratiisin valoa ei voi kuvitella ilman sen varjoja. Ehkäpä tämä meidän suurin piirtein rauhaisa elämämme täällä eurooppalaisen sivistyksen mailla sittenkin on lähinnä sitä realistisesti kuviteltavissa olevaa paratiisia.

Jotain pientä voi aina ajatella korjaavansa, mutta kokemus näyttäisi osoittavan että sekin on tehtävä hyvin hyvin varovasti. Ettei sitten synny jotain uutta ja vaikeammin korjattavaa.


lauantai 10. kesäkuuta 2017

Suomen vanhimmat sanat muodostavat selvän kuvan




































Yksi sana vastaa sataa kuvaa. Kun katselin luetteloa suomen vanhimmista sanoista, niistä alkoi heti muodostua tutuntuntuisia kuvia.

MAA, VESI, TULI, VENE... Joko huomaatte?

Lisätään niihin ISÄ, EMO, NEITI, MINIÄ, VÄVY, SETÄ, joihin tässä kuvassa liittyvät sanat ASKEL, KULKEA, MENNÄ, SOUTAA, UIDA. Heidän ympärillään saattaa olla PUITA, kuten KOIVU, KUUSI, TUOMI, ja lähellä lienee myös JOKI. Ja tietysti on SUVI, ja illalla KUU

Kaikki läsnäolijat ELÄVÄT ja TUNTEVAT, monen SILMÄSSÄ on KYYNEL joita he NIELEVÄT. Kaikilla SYDÄN TUNTEE. EMO eli äiti KANTAA ehkä IMEVÄÄ lasta SYLISSÄÄN. Jollakin on PÄÄ paljaana, POSKET punaisina, ja jonkun SUU yrittää vielä POLVILLAANKIN ollessa PUHUA.

Kaiken kaikkiaan kuvaan kuuluu myös eläimiä kuten KALOJA, KOIRIA  ja jopa KYITÄ. PYYLLÄ ja VARIKSELLA on ollut PESÄSSÄ MUNIA.

SINÄ, TE yritätte ehkä KAKSI tai VIISI kertaa arvata MISTÄ on kysymys. KEN tietänee TÄMÄN?

Eli että hyvää juhannusta kaikille. Se tulee ihan ihan pian, tulee kuin varas yöllä - ja siitä sitten alkaa syksy lähestyä.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Äitienpäivä on syrjivä ja poissulkeva


Joissakin päiväkodeissa on osa vanhemmista tuohtunut lasten syntymäpäiväjuhlien viettämisestä. Jos syntymäpäiväsankari saa joitain lahjoja, muut lapset kuulemma järkyttyvät siitä etteivät he tai kaikki muutkaan saa niitä lahjoja. Tämän vuoksi jotkut vanhemmat ovat vaatineet joko synttärijuhlien lopettamista, tai sitten sitä että kaikkien syntymäpäivää vietettäisiin samalla, ja että kaikki saisivat lahjoja.

Kolmi- tai nelivuotiaista eivät kaikki ymmärrä syntymä- tai nimipäiväjuhlien luonnetta, vaan ovat kateita niille juhlaa viettäville. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että vika ei olekaan yksin pikkulapsissa, vaan ennemminkin heidän vanhempiensa aikuistumattomuudessa. Netin keskustelupalstat ovat täynnä pikkulapsimaista kiukuttelua, kateutta ja muodikasta uhriutumishakuisuutta.

Olen itse ollut vähän hapan erilaisten äitien, isien, ystävien ja milloin keidenkin päivien suhteen, ja kysynyt miksi vain yksi päivä vuodessa, eikä 365? Mutta luin äskettäin artikkelin, joka aukaisi silmäni ja sai minut ymmärtämään miten ihmisten atavistinen käytös toimii, ja minkälaisia aatteellis-poliittisia seurauksia sillä on.

Artikkelin mukaan (en viitsi kertoa mistä sen luin) äitienpäivä on poissulkeva ja syrjivä. Se jättää huomiotta sellaiset naiset

- joilla ei itsellä ole lapsia, mutta jotka hoitavat toisten lapsia,
- jotka haluaisivat lapsia, mutta eivät saa.

Johdonmukaisuuden vuoksi meidän on lisättävä luetteloon ne naiset

- joilla ei ole lapsia, eivätkä niitä haluakaan,
- jotka eivät aatteellisista tai inhimillisistä syistä halua lisää lapsia tähän maailmaan,
- jotka eivät halua lapsia, koska joutuisivat tekemisiin miesten kanssa,
- jotka ruumiistaan huolimatta eivät ole naisia, tai kuuluvat johonkin niistä 7 tai 12 eri sukupuolesta joita äskettäin on määritelty.

Lisäksi on olemassa lukuisia erityisryhmiä, jotka eivät saa riittävän näkyvää osaa äitienpäivän nykyisessä vietossa. Heitä ovat erilaiset sorretut, toiskulttuuriset tai esimerkiksi raiskauksen seurauksena lapsen saaneet naisryhmät.

Äitienpäivästä pitäisi sen poissulkevan ja syrjivän luonteen takia luopua, tai siitä olisi tehtävä tasapuolisempi, yllä mainitut ryhmät huomioon ottava, heteropatriarkaalisista perinteistä puhdistettu yleinen naisten päivä.

Jos tarkastelemme vuoden muita juhlapäiviä, huomaamme että kaikki nekin ovat tavalla tai toisella poissulkevia tai syrjiviä. Meillä on uskonnollisesti syrjiviä juhlia joulusta juhannukseen, mistä johtuen monilla työpaikoilla, kouluilla ja päiväkodeilla sellaisia ei enää vietetäkään. Työpaikkojen juhlat syrjivät muutenkin monia, kuten niissä ennen työskennelleitä mutta iän tai irtisanomisen johdosta poistuneita, mutta itse asiassa myös sellaisia jotka olisivat halunneet yrityksessä työskennellä, mutta eivät ole sieltä työpaikkaa saaneet.

Almanakka ja nimipäiväluettelot ovat syrjiviä ja poissulkevia monella tapaa. Matin päivä syrjii kaikkia toisen nimisiä miehiä, mutta myös esimerkiksi sellaisia naisia jotka eivät voi tuota nimeä käyttää heteropatriarkaalisista sukupuolijaotteluista johtuen. Tämän vuoksi nimipäivistä ja almanakoista pitäisi luopua, koska kaikilla on oikeus kutsua itseään minkälaisella nimellä tahansa.

Yleisenä sääntönä tulisikin olla, että mikäli epäilemme joidenkin viettävän jotain "päivää", tai muuten tarjoavan pullakahveja ulkopuolisille, meillä tulee olla tasapuolisuuden nimissä oikeus mennä näihin mukaan. Nuoriso onkin jo alkanut toimia tähän suuntaan, heti kun tieto tai epäilys joistakin juhlista on levinnyt yleiseen tietoon.

Vasta sitten kun olemme luopuneet kaikista syrjivistä ja poissulkevista juhlanaiheista, ja saaneet täyden vapauden osallistua toisten mahdollisiin siitä huolimatta järjestämiin juhliin, olemme astuneet pitkän askelen kohti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Jos jotakuta jossain kehutaan, pitäkäämme huoli siitä että meitäkin tasapuolisesti kehutaan. Jos joku saa lahjan, meidän kaikkien pitää myös saada lahja, vähintään yhtä arvokas kuin se ensin saaneen lahja oli.

Kun oivallus todellisesta tasa-arvosta on mennyt läpi koko yhteiskunnan, jokainen meistä saa halutessaan voittaa minkä tahansa juoksukilpailun uudella maailmanennätysajalla. Ja jos joku meistä on päässyt asumaan vaikkapa Mäntyniemeen, kuka tahansa meistä voi myös viedä tavaransa sinne.

Muistakaamme, että meillä on oikeus kaikkeen siihen mitä muillakin on, ja että jos joku yrittää pitää kiinni omastaan, hänet voidaan tuomita tasa-arvoa rikkovasta toiminnasta vaikka pysyvään eristykseen tai jopa eliminointiin.




lauantai 20. toukokuuta 2017

Cottingleyn keijukaiset


Valokuvan ja median historian monien kummallisuuksien joukossa yksi hölmöimmistä mutta myös söpöimmistä tapauksista alkoi vuonna 1917 Cottingley-nimiseltä paikkakunnalta lähellä Bradburyä. Siinä joutuivat enemmän tai vähemmän naurunalaisiksi monet tunnetut aikalaiset, heistä kuuluisimpana Sir Arthur Conan Doyle, salapoliisiromaanin mestari.

Cottingleyssä viettivät kesää serkukset Elsie Wright, 16, ja Frances Griffiths, 10. He leikkivät kameran kanssa purolehdossa, ja tulivat kotiin merkillisen kuvan kanssa. Siinä joukko siivekkäitä keijukaisia karkeloi Frances-tytön edessä (kuva jutun alussa). Kesän mittaan kuvia tuli lisää:




Kuvat herättivät ihmetystä, ja ne joutuivat lopulta Sir Arthurin käsiin. Kuuluisa kirjailija laati niistä vuonna 1920 ison artikkelin kuvalehteen, ja oli siinä täysin vakuuttunut kuvien aitoudesta. Hän oli innokas spiritualisti, ja piti kuvia osoituksena salatuista henkisistä ilmiöistä. Asiaan innostui sittemmin joukko muita esoteerisiin ajatusrakennelmiin tykästyneitä herroja, ja keijukuvien julkisuus sen kuin lisääntyi. Perusteellinen selostus tapahtumista ja jälkiseurauksista on luettavissa englanninkielisestä Wikipediasta.

Vähitellen löytyi tyttökirja, jonka kuvista löytyivät tyttöjen valmistamien pahvikeijukaisten esikuvat. Kirja oli Alfred Noyesin kokoama kirja "Princess Mary's Gift Book", ja kuvittaja oli nimeltään Claude A. Shepperson. Tässä on eräs mallikuvista:


Tässä on yhdistelmä kirjan hahmojen ja tyttöjen versioiden yhtäläisyyksistä:


Kuten huomataan tyttöjen piirustustaidot olivat aivan erinomaiset. He olivat lisänneet hahmoille perhosen siivet, ja varjostaneet kuviaan aivan mainiosti.

Tyttöparat joutuivat toimittajien piirityksen kohteiksi vielä vanhoilla päivillään. Sen sijaan että heitä olisi ylistetty mainioista fantasiakuvistaan, he joutuivat noloina tunnustamaan lapsuuden aikaiset katalat tekosensa. Tästä opimme taas kerran: mediaa ja asiantuntijoita ei pidä loukata, ja varsinkaan niiden omista typeryyksistä ei ole soveliasta muistuttaa, vaikka nämä typeryydet olisivat isoisovanhempien aikoina tapahtuneita.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

... kirkkaamman kruunun saat...


Wikisanakirjan analyysi hurskaudesta











Kaikki tietävät, mitä kirkkaamman kruunun saavuttamiseksi tarvitaan. Kärsimystä, kärsimystä. kärsimystä. Kärsimys jalostaa, tekee ihmisen muita paremmaksi, tekee hänestä hurskaan. Sillä edellytyksellä että ihminen osaa kiittää kärsimystä omasta hurskaudestaan.

Suomalaiset ovat hurskasta kansaa. Kysymykseen "Mitä kuuluu?" on soveliainta vastata: "Ei tässä kurjuutta kummempaa".

Kärsimys ja kurjuus ovat mystisiä asioita. "Vain katuojan kokenut ihminen tietää jotain elämästä", ilmoitti muuan henkilö joka näyttikin katuojan kokeneelta. "Minä tiesin elämästä kumminkin sen verran että osasin välttää katuojan", minä varomattomasti vastasin. Vain toisten väliintulo pelasti minut kärsimysnäytelmältä.

Hyvä ystäväni on nk. lintumies ja luonnonvalokuvaaja. Hän on käyttänyt ilmaisua "kärsimysornitologia", joka tarkoittaa esimerkiksi työlästä vaellusta, laskentaa tai rengastusta säistä riippumatta, kaukana järjestyneen elämän mukavuuksista. Hän kertoo, etteivät kaikki lintuharrastajat kuitenkaan pidä häntä "oikeana" lintumiehenä, hän kun harrastaa myös muita luonnonilmiöitä kuin lintuja.

Ystäväni hurskaus luonnontarkkailijana ei siis kaikille riitä. Kuten Wikisanakirja yllä vihjaa, hurskaus on paitsi kilvoittelua myös kilpailua. Ja koska hurskaus kasvaa kärsimyksestä, onnellisuus omasta hurskaudesta on myös onnellisuutta oman kärsimisen johdosta.

Niinsanotut turbohurskaat ovat vieneet kärsimyksen tuottaman onnellisuuden äärimmilleen, sillä he voivat (yleensä oman suun todistuksen mukaan) kärsiä myös toisten kärsimättömyydestä eli vajaahurskaudesta.

Mutta jos kärsiminen näin siis on nautintoa, luulisi että kärsimättömyys siten tuottaisikin suurinta tuskaa. Siis se, joka vähiten kärsii, ja on näin myös vähiten hurskas, kärsii tilastaan suunnattomasti. Näinpä hän, kaikkea muuta kuin hurskas, lopulta onkin mystisesti kaikkia muita kärsivämpi ja hurskaampi. Jotain tämän kaltaista olenkin ollut huomaavinani näitä super- eli turbohurskaita seuratessa.

Uskonnollisen terminologian pohtimisessa on vaaransa. Kilpailu, jopa kyynärpäätaktikointi alalla on rajua ja raakaa. Ehkä olisikin parempi määritellä asiat hiukan yleispätevämmin:

Kärsiminen on sioille tyypillistä toimintaa.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Unien Helsinki - miten vanhat aivot toimivat


Olen tutkinut aivojeni toimintaa unien kautta.  Mainiota materiaalia saan varsin usein toistuvista Helsinki-unista. Usein olen yrittänyt päästä lapsuudenkotiini Eiran mäellä, Juhani Ahon tien numeroon viisi, tässä kartassa vielä Galitsinin tie, Armfeltintien risteyksessä. Jos olen päässyt, minulla ei ole avaimia, tai vanhempani eivät ole kotona. Enimmäkseen kuitenkin epäonnistun talon löytämisessä. Aikoinaan yritin muistista piirtää huvilakaupungin tiekartan, mutta sen luoteisosa jäi täysin keskeneräiseksi. En todella muistanut miten kadut kulkivat - mutta juuri sieltä olen toivottomana usein yrittänyt "päästä kotiin", ja epäonnistunut. Syy on selvä. Koulutieni kulki Armfeltin tietä pitkin, ja leikkipaikat olivat Juhani Ahon tiellä, aina alas Pietarinkadulle asti. Niiltä jäi muistijälkiä tuhatkertaisesti Engelin aukion takaisiin luoteisiin katuihin verrattuna, enkä itse asiassa muista olenko jälkimmäisillä koskaan kulkenutkaan. Näinmuodoin unen niin halutessa pyrin turhaan kotiini juuri sieltä suunnasta, enkä ole onnistunut unijuonen hallinnassakaan. Miksi en muutenkaan pääse lapsuudenkotiini, on sitten toinen, ehkäpä syvempi juttu.

Useimmiten tulen uni-Helsinkiin pohjoisesta. Hesperiankadut näyttävät olevan se raja joka minun pitää ylittää, muuten harhailen toivottoman tuntuisesti aivan oudoissa maisemissa. Mutta jios olen keskustassa, aivoni kaivavat taas esiin vahvimmat muistijäljet. Ne ovat aina Fredrikinkatu ja Mannerheimintien alkupää eli entinen Heikinkatu. Niiden välissä on Kampin mäki, jossa olen käynyt paljon harvemmin. Ja sielläpä ruutukaavakin oikeasti rikkoutuu.

Ylen tavallista on, että jos Fredrikinkadulta sinne mäelle joku katu johtaakin, se loppuu umpikujaan. Mäellä on usein massiivisia rauniotaloja, ja yleensä se lopultakin sitten on rakennettu massiivisesti täyteen, ja sen läpi kulkeminen on erittäin mutkallista ja hankalaa. Joskus pääsen läpi Vanhan Ylioppilastalon ja Stockmannin tienoille, useimmiten en.

Narinkasta pohjoiseen matala muinaisen linja-autoaseman tasanko on usein hyvin autio, joitakin yksittäisiä rakennuksia siellä täällä. Se on kuitenkin periaatteessa se alue jonka lävitse unissa pääsen Postitalon suuntaan. Kuten joskus aiemmin olen kertonut, unissani ei koskaan esiinny 20-luvun jälkiklassisismia modernimpaa arkkitehtuuria, paljon vanhempaa toki, jopa Caracallan termien jättiraunioita muistuttavia. Käsitys modernista arkkitehtuurista syntyi minulle vasta opiskeluaikoina - lapsuuden ympäristöä olivat jugend ja sitä vanhemmat tyylikaudet.

Jostain syystä Eerikinkatu on minulle Kampinmäen kaduista oudoin, ja harvoinpa todella olen kävellyt tai ajanut sitä pitkin. Kun se laskeutuu alas Fredrikinkadulle, se on jo painunut sen verran syvälle, että myös Freda joutuu laskeutumaan alas risteykseen, ja nousemaan taas takaisin Kampintoria kohti. Muistikuvissa ja unissa tuo Fredan notkahdus on huomattavasti dramaattisempi kuin valokuvissa, ja jostain syystä siitä onkin tullut jonkinlainen hot spot näihin uniini (kartalla violetti rengas). Yhdessäkään risteyksen kulmataloista en muistini mukaan ole käynyt, niin että syyn täytyy olla itse maantieteessä.

Eräässä tuoreessa unessa filmattiin romanttista tragediaa. Nuorukainen auttaa juuri Fredan notkossa tyttöä, ja rakastuu tähän. Tyttö välttelee, ja käy ilmi että hänellä on lapsi jonkun suuren rakkauden jäljiltä. Lopulta tyttö jättää lapsen nuorukaiselle ja menee luostariin. Luostarin ovi ja etuseinä olivat tunnistettavasti Vanhan Ylioppilastalon! Mutta tällä kertaa sinne päästiin Lönnrotinkadun kautta, ei mäen halki.

Jostain syystä poikkikadut Lönkka, Bulevardi ja Uudenmaankatu eivät näyttele mitään roolia unissa. Myöskään Vanhan taakse Kluuviin minulla ei ole ollut asiaa. Fredan symboliarvon täytyy johtua vahvasti siitä, että se vie kohti etelää, Viiskulmaa ja Eiraa kohti. Muinainen lapsuuden koulureitti oli juuri Freda, Uudenmaankadun kulmasta Armfeltintielle. Mainitut itä-länsi-suuntaiset kadut taas liittyvät myöhempiin elämänvaiheisiini.

Näin nämä lapsuuden vahvat ja syvällä olevat muistijäljet näyttävät vaikuttavan vanhan miehen uniin, merkillisellä, yleistävällä ja symbolisellakin tavalla.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kenen joukoissa marssit?















Minkä puolesta marssisit, kysyttiin televisiossa. "Humanismin", vastasi yksi. Jotkut marssivat äsken tieteen puolesta. Toiset marssivat vastustaakseen maan laillista hallitusta. Ylihuomenna marssitaan monen asian puolesta ja vielä useampaa asiaa vastaan.

 Mutta minua marssiminen pelottaa yhä enemmän. Mitä organisoidummin, mitä paremmassa tahdissa marssitaan, sen pelottavampaa. Marssiin liittyy aina hyökkäävyyttä, aggressiota, latenttia väkivaltaa, uhkaa: katsokaa, meitä on paljon, ette voi meille mitään.

Joskus 60-luvun lopulla marssittiin rauhan puolesta. Joukkoa veti Retuperän WBK:n etäinen sukulainen Nalle Puh -orkesteri. Happeningiin osallistuneiden kertoman mukaan väellä oli ollut hauskaa, ja varsinaisen marssimisen sijaan porukka ikäänkuin valui eteenpäin. Sittemmin rauhanmarssit organisoituivat, marssi kurinalaistui, rinta oli rottingilla koska tiedettiin että marssijoiden suojana olivat mahtavat rauhanohjukset.

Voisiko absurdimpaa kuvitella. "Rauhan" puolesta marssittiin sotilaallisin tavoin... Niin, moni marssijoista oli silloin "puolueen pikku sotilas".

 "Kenen joukoissa seisot?" En kenenkään, en minkään. Mitä syvällisemmät arvot, sivistys ja tieteen vapaus esimerkiksi, sen vähemmän ne sietävät marssimista, lippuja, banderolleja. Marssiminen sisältää aina - vaikkakin joskus peitetysti - ajatuksen vihollisesta, jonka toiminta on lamautettava, ellei peräti eliminoitava. Mikään sellainen ei kuulu sivistykseen tai muihin syvällisiin arvoihin. Kysymys "kenen joukoissa" sisältää itsessään aina vastauksen. Se "ken" on aina olemassa. Ja kun se "ken" tuntee itsensä riittävän voimakkaaksi, hän komentaa väkensä kaduille. 

Kun kuulen marssivien joukkojen ääniä, lukitsen oven, sammutan valot, ja toivon ettei kiihtynyt väkijoukko huomaa minua.

- - - - -

On yksi poikkeus. Kun Suomen puolustusvoimat pitävät perinteisen paraatinsa, se viestittää perinteisellä tavalla olevansa olemassa. Sen esiintymisiin ei sisälly uhoa  eikä aggressiivisuutta. Ajatus rauhottaa, vaikka useimmat meistä toivovatkin ettei puolustusvoimiamme tarvitse käyttää pahimman luokan tositilanteissa.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kuutamolla


Anteeksi nyt, mutta otsikosta ja kuvasta huolimatta tämä ei ole mikään romanttinen kertomus. Kävi näetsen näin, että heräsin kello kolmelta, vasta neljä tuntia omituista unta takana. Nousin ylös ja katsoin ikkunasta. Täysikuu piileksi puun takana. Se se minut herätti, varmaankin näin...

Yöllä on hyvä kirjoittaa, ja niinpä päätinkin pitkästä aikaa laatia blogitekstin. Moni on kuulemma ollut huolissaan, olenko jo hiipumaan päin kun näitä juttuja tulee niin harvakseen. Tottahan se onkin, harvemmin minulla on ollut asiaa tänne. Käyhän mielessä päivittäin kaikenlaisia ajatuksia, mutta niiden joukossa ei ole ollut niin yltiöpäisen viisaita että niitä olisi viitsinyt blogin tasolle jalostaa.

Toinen syy on se, että sitkeä istuminen koneen ääressä alkaa rasittaa raatoparkaa, ja heikkenevät silmätkin ovat kovilla. Silti se on tällä hetkellä kovin välttämätöntä, sillä jäämistö on saatava jonkinlaiseen kuntoon ennenkuin työkyky hiipuu. Papereita taskutetaan ja siirretään kansioihin, ja käsikirjoituksia on pakko kirjoittaa puhtaaksi toistenkin lukea ja käyttää. Kuten P. Saarikoski 20-vuotiaan viisaudella sanoi, "Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi missä asennossa tahtoo olla kuollut".

Erityisen välttämätöntä se työnteko onkin nyt, sillä olen vihdoin löytänyt hyvän kustantajan; sen nimi on Edition Tilli, ja se on tehokkuudessaan jopa yllättänyt minut. Yhtenään se lähettää nuotteja oikoluettavaksi, ja minä yritän parhaani. "Furchtbar viel Noten, lieber Mozart", sanoi keisari Taikahuilusta. Ja kauhean paljon niitä pakkaa olemaan minullakin. Yksikin huomaamatta jäänyt virhe voi tuhota paljon, ja minulta on harvoin lähtenyt itseltänikään täysin virheetöntä paperia.

Kokonainen vuosi vierähti turhautumisen merkeissä. Olin ollut yhteydessä Sulasoliin, joka ilomielin ilmoitti ottavansa haltuun koko laajan kuorotuotantoni. Siihen kaikki sitten jäikin. Oli kuulemma kappaleitten kohdalla erilaisia "vaikeuksia", ja kolme kuukautta sitten firma vihdoin tarkkanäköisesti valitsi pari varsin joutavaa varhaissävellystä mahdollisesti julkaistavaksi. Oli sinänsä kiinnostavaa huomata taas olevansa boikotissa, vaikka en muuta syytä siihen keksinytkään kuin epätoivoisen taistelun julkisuudesta. Nuotteja kirjoitetaan tänään massiivisesti enemmän kuin nuoruudessani, ja yhä useammalla musiikintekijällä on suuria vaikeuksia löytää töilleen esittäjiä. Ne armoitetut, jotka ovat päässeet julkisuudensyrjään kiinni, ovat tietysti myös haluttomia asemastaan luopumaan. Näin syntyy niitä "yleisiä syitä", yleisiä mutta salaisia, joista Kekkosen aikaan oli paljon puhetta. 

Nyt asiat ovat siis erinomaisella tolalla, eikä minusta tarvitse enää olla huolissaan. Valoa vilkkuu tunnelin päästä, ja työnteolla on taas mielekkyyttä. Ehkä tässä vielä putkahtaa aivosta ulos jotain kohtuullisen viisastakin, josta voi kehrätä tännekin jonkinlaisen jutun.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Hokemia Suomesta ja suomesta

Pakinoitsija Bisquit alotti pakinansa tänään 30.3. näin:

"Oivallus ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla, oli haudottu painatuskuntoon Paavo Haavikon henkilökohtaisessa think tankissa, joten kannattaa pitää mielessä, että runoilija saattaakin tarkoittaa sanomallaan öbaut jotain vallan muuta".

Kysymyshän onkin ajatuksellisesta tiivistämisestä, josta itse asiassa jo Lönnrot kirjoitti suomalaisten rekilaulujen tekstejä analysoidessaan. Tällainen aforistinen tiivistys tapahtuu usein niin, että yhdestä ajatuksesta tai havainnosta seuraa jotain väliajatuksia, jotka sitten johtavat uuteen ajatukseen tai havaintoon. Tiivistettäessä välissä oleva jätetään pois, jolloin aforistinen ilmaus on valmis.

Eikä se todellakaan välttämättä merkitse juuri sitä miltä aluksi näyttää.

Mutta valitettavasti suurelta osalta ihmisiä puuttuu tällaisen aforistisen tiivistämisen taju. He ottavat ilmaisun sellaisenaan, muka loogisena päätelmänä, ja usein vieläpä vain osan siitä, sen yksinkertaisimman. Ja niin heillä on valmiina hokema, joka heidän mielestään edustaa sellaisenaan totuutta.

Jos kielentutkija kärjistää kielihistoriaamme sanomalla ettei aikaisemmin ollut olemassakaan mitään suomenkieltä, hänen kärjistyksensä otetaan ikäänkuin nykykieltä kuvaavaksi totuushokemaksi. Kun se yhdistetään enemmän tai vähemmän lennokkaisiin pohdiskeluihin pienen kielen mahdollisesta katoamisesta aikojen kuluessa, päästään sellaiseenkin ylimieliseen aivoulosteeseen jonka eilen luin joltakin Uuden Suomen kommenttipalstalta.

Kirjoittaja yritti kumota muut inttelijät ilmoittamalla että suomenkieli katoaa pian, joten hän käyttää puhuessaan mieluummin englantia. Antaakseen itselleen lisää arvovaltaa hän mainitsi että hänen sukunsa on Suomessa hyvin vanha.

Jotkut nuoremmat historioitsijat ovat kärjistäneet lennokkaasti, että mitään Suomea ei oikeastaan koskaan ole ollut olemassakaan. Tämä riittää hokeman pohjaksi, varsinkin jos jättää lukematta mitä kirjoittaja tarkemmin ottaen itse asiassa tarkoitti.

Niinpä kansan karttuisa suu ilmoittaa nettipalstoilla, ettei Suomea koskaan ole edes ollut, vahvistavat tämän olevan "tutkimustietoa", ja käyttävät aivokummajaistaan sitten perustellakseen mitä oudoimpia ajatuksia Suomen asemasta esimerkiksi Venäjän naapurina.

Aikaisemmin olen varoittanut käyttämästä sanaa 'koska', sillä sen yleisin käyttö on välimerkin tapaista eikä loogista syysuhdetta tarkoittavaa. Kaksi mielivaltaista lausetta yhdistetään toisiinsa sanalla 'koska', ja saadaan ne näin näyttämään loogiselta ja todistetulta ajatukselta. "Hänen puhettaan ei voi ottaa vakavasti, koska hän on X". X:n sijalle voidaan sitten sijoittaa mitä tahansa, esimerkiksi "nainen", "mies", "porvari", "punavihreä", "yläluokkainen" tai vaikkapa ajankohtaisesti "Ilves-fani".

Näin kunnallisvaalien alla voi kuunnella vallan kabinetteihin pyrkivien puheita, ja saada niistä helposti ja paljon kaunopuheista vahvistusta sille mitä tässä kirjoitin.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Kalervo T.:n tapaus

Kuulin tässä taannoin, että kaupungin viranomaiset ovat ryhtyneet joihinkin toimenpiteisiin kadonneeksi todetun hiukan yli 70-vuotiaan Kalervo T.;n tapauksessa. Hän asui vanhassa pikkutalossa Huittulanharjun kupeessa, mutta talo on nyt tyhjillään ja pimeänä, kun sähköt, vesi ja puhelinlinja ovat maksamattojen laskujen takia jo pitkään olleet katkaistuina. Lumessa talon ympärillä ei ole nähty muita kuin eläinten jättämiä jälkiä.

Monet tunsivat Kalervo T.:n, minä muiden joukossa. Häntä pidettiin aika lailla hassahtaneena, ja hänet nähtiin usein tallustelemassa Voipaalan kartanonpuistossa vanhanaikaisiin virttyneihin verryttelyhousuihin ja kuluneeseen pusakkaan pukeutuneena. Hänellä oli tapana katsoa kaikki päärakennuksen taidenäyttelyt useaan kertaan. Tyynesti hän aina maksoi eläkeläislippunsa henkilökunnalle, ja istui mielellään kahvion nurkkapöydässä lukemassa lehtiä, hiljaisena, ketään häiritsemättä.

Kalervo T. vältteli puhumasta asioitaan ihmisille, vaikka monet yrittivät ystävällisinä häntä lähestyäkin. Häneen oli talossa totuttu, ja koska hän ei millään tavalla häirinnyt kartanon elämää tai ihmisiä, hänen annettiin olla rauhassa.

Minun kanssani hän kyllä usein puhui. Hänen tarinansa olivat tosin sen kaltaisia, että joskus arvelin hänen olevan vallan sekopäisen. Hänen päähänpinttymänsä, suorastaan intohimonsa liittyi asiaan josta hän tiesi minun useasti kirjoittaneen, ja se oli ehkä syy miksi pääsin Kalervon kanssa puheisiin.

Voipaalan kartanon kuuluisa kummitus, harmaapukuinen nainen oli Kalervon intohimon kohde. Hän kertoi nähneensä naisen hyvin useasti, ei vain päärakennuksessa, vaan myös muinaisessa kivitallissa, Majurskan pytingissä, Pakarissa, ja jopa ulkona puistossa. Hän lisäsi mielellään, että myös nainen oli nähnyt hänet. Oli käynyt niin, että kun hän näki naisen, hän huomasi tämän tuijottavan häntä kovin hämmästyneen näköisenä. Kerran hän oli varovasti vilkuttanut kädellään, ja nainen oli ujosti vilkuttanut takaisin - ja kävellyt sen jälkeen seinän läpi, pois näkyvistä.

”Siihen aikaan siinä kohtaa ei ollut seinää”, Kalervo totesi.

Kummitusnainen on oikeasti olemassa, Kalervo intti. Hän vain sattuu elämään toisessa ajassa - mutta paikka on sama, se missä mekin nyt seisoimme. Kyselin Kalervolta, miten hän selitti tällaisen toisen olevaisuuden tämän nykyisen rinnalla. Hän selitti miettineensä asiaa, ja arveli kaiken perustuvan hiukkastason ilmiöihin.

”Kattos kun hiukkastasolla kaiken aikaa tapahtuu oskillaatiota, sellaista että kahden todellisuuden välinen oskillaatio värähtelee synkronissa keskenään, niin että niiden hiukkaset ovat ikäänkuin vuorotellen olemassa. Se oskillaatio on niin tavattoman nopeata, että sitä ei millään laitteilla voi havaita. Sillä lailla nämä kaksi todellisuutta voivat olla yhtä aikaa olemassa, mutta kummatkaan eivät ole yhteydessä keskenään, eikä toisesta voi havaita toista”, Kalervo selitti. Ja minä ihmettelin mistä hän oli saanut puheisiinsa tuollaisia käsitteitä. Mutta yhä oudommiksi kävivät miehen puheet.

”Jostakin syystä täällä Voipaalassa on joitakin häiriötekijöitä, niin että hiukkasten oskillaatio vähäsen menee epärytmiin, ja syntyy ikäänkuin interferenssi-ilmiötä”, Kalervo jatkoi järkkymättä. ”Ja sillai tästä meidän todellisuudesta voi joskus ikäänkuin nähdä väläyksinä sitä toista todellisuutta”. 

Meni aikoja, ja silloin tällöin näin Kalervon Voipaalassa, yhtä innostuneena kummitusnaisestaan kuin aina. Nainen oli taas vilkuttanut hänelle, ja hän oli vilkuttanut takaisin. Kalervo oli ilmiselvästi rakastunut näihin näkyihinsä.

Vähän ennen Kalervon katoamista näin hänet taas Voipaalassa. Hän oli kiihtynyt, ja tuli kertomaan että harmaapukuinen nainen oli selvästi pyytänyt häntä tulemaan luokseen. Hän oli yrittänyt lähestyä naista, mutta tämä oli äkkiä kadonnut. Seuraavan kerran kyllä yritän uudelleen, Kalervo uhosi.

Ja sitten Kalervo siis katosi. Monesti arvailtiin että hän olisi sairastunut tai viety hoitoon tai jopa kuollut. Hänen talonsa pysyi pimeänä ja tyhjillään.

Muutama päivä sitten Voipaalan johtajatar kertoi minulle, että muuan kartanolla usein käyvä huittulalainen vanhaemäntä oli pyyhältänyt sisään ja hengästyneenä ja huohottaen hokenut, että Kalervo kulkee tuolla puistossa jonkun naisen kanssa. Olivat vielä ihan käsi kädessä, hän lisäsi vielä vähän paheksuvan tuntuisena.

Henkilökunta oli juossut ulos ja kiertänyt puistoa ja rakennuksia, mutta mitään ei tietenkään näkynyt, ei Kalervoa, eikä ketään naistakaan. Seuraava höpsö näkyjen näkijä, johtajatar sanoi, mutta oli kuitenkin tavallista huolestuneemman tuntuinen. Samana päivänä ilmestyi Facebookiin Voipaalan päivitys, jossa kerrottiin uudesta näyttelystä, ja mainittiin lopulta humoristisesti että kävijöillä saattaa olla myös mahdollisuus kokea kummittelua, ihan parhaaseen Voipaalan tapaan.

Mutta Kalervo julistettaisiin siis pian virallisesti kuolleeksi, ja kun mitään sukulaisiakaan ei löytynyt, tontti taloineen joutuisi arvatenkin kaupungin haltuun. Vain tuo vähän höpsähtänyt huittulalainen vanhaemäntä myhäilee tyytyväisenä. ”Minä tiedän ihan varmasti, että täällä se Kalervo on kaiken aikaa jossakin”, hän kerran suhahti ohi mennessään. 

Tiedäpä sitten mitä tästä kaikesta sanoisi.