lauantai 10. kesäkuuta 2017

Suomen vanhimmat sanat muodostavat selvän kuvan




































Yksi sana vastaa sataa kuvaa. Kun katselin luetteloa suomen vanhimmista sanoista, niistä alkoi heti muodostua tutuntuntuisia kuvia.

MAA, VESI, TULI, VENE... Joko huomaatte?

Lisätään niihin ISÄ, EMO, NEITI, MINIÄ, VÄVY, SETÄ, joihin tässä kuvassa liittyvät sanat ASKEL, KULKEA, MENNÄ, SOUTAA, UIDA. Heidän ympärillään saattaa olla PUITA, kuten KOIVU, KUUSI, TUOMI, ja lähellä lienee myös JOKI. Ja tietysti on SUVI, ja illalla KUU

Kaikki läsnäolijat ELÄVÄT ja TUNTEVAT, monen SILMÄSSÄ on KYYNEL joita he NIELEVÄT. Kaikilla SYDÄN TUNTEE. EMO eli äiti KANTAA ehkä IMEVÄÄ lasta SYLISSÄÄN. Jollakin on PÄÄ paljaana, POSKET punaisina, ja jonkun SUU yrittää vielä POLVILLAANKIN ollessa PUHUA.

Kaiken kaikkiaan kuvaan kuuluu myös eläimiä kuten KALOJA, KOIRIA  ja jopa KYITÄ. PYYLLÄ ja VARIKSELLA on ollut PESÄSSÄ MUNIA.

SINÄ, TE yritätte ehkä KAKSI tai VIISI kertaa arvata MISTÄ on kysymys. KEN tietänee TÄMÄN?

Eli että hyvää juhannusta kaikille. Se tulee ihan ihan pian, tulee kuin varas yöllä - ja siitä sitten alkaa syksy lähestyä.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Äitienpäivä on syrjivä ja poissulkeva


Joissakin päiväkodeissa on osa vanhemmista tuohtunut lasten syntymäpäiväjuhlien viettämisestä. Jos syntymäpäiväsankari saa joitain lahjoja, muut lapset kuulemma järkyttyvät siitä etteivät he tai kaikki muutkaan saa niitä lahjoja. Tämän vuoksi jotkut vanhemmat ovat vaatineet joko synttärijuhlien lopettamista, tai sitten sitä että kaikkien syntymäpäivää vietettäisiin samalla, ja että kaikki saisivat lahjoja.

Kolmi- tai nelivuotiaista eivät kaikki ymmärrä syntymä- tai nimipäiväjuhlien luonnetta, vaan ovat kateita niille juhlaa viettäville. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että vika ei olekaan yksin pikkulapsissa, vaan ennemminkin heidän vanhempiensa aikuistumattomuudessa. Netin keskustelupalstat ovat täynnä pikkulapsimaista kiukuttelua, kateutta ja muodikasta uhriutumishakuisuutta.

Olen itse ollut vähän hapan erilaisten äitien, isien, ystävien ja milloin keidenkin päivien suhteen, ja kysynyt miksi vain yksi päivä vuodessa, eikä 365? Mutta luin äskettäin artikkelin, joka aukaisi silmäni ja sai minut ymmärtämään miten ihmisten atavistinen käytös toimii, ja minkälaisia aatteellis-poliittisia seurauksia sillä on.

Artikkelin mukaan (en viitsi kertoa mistä sen luin) äitienpäivä on poissulkeva ja syrjivä. Se jättää huomiotta sellaiset naiset

- joilla ei itsellä ole lapsia, mutta jotka hoitavat toisten lapsia,
- jotka haluaisivat lapsia, mutta eivät saa.

Johdonmukaisuuden vuoksi meidän on lisättävä luetteloon ne naiset

- joilla ei ole lapsia, eivätkä niitä haluakaan,
- jotka eivät aatteellisista tai inhimillisistä syistä halua lisää lapsia tähän maailmaan,
- jotka eivät halua lapsia, koska joutuisivat tekemisiin miesten kanssa,
- jotka ruumiistaan huolimatta eivät ole naisia, tai kuuluvat johonkin niistä 7 tai 12 eri sukupuolesta joita äskettäin on määritelty.

Lisäksi on olemassa lukuisia erityisryhmiä, jotka eivät saa riittävän näkyvää osaa äitienpäivän nykyisessä vietossa. Heitä ovat erilaiset sorretut, toiskulttuuriset tai esimerkiksi raiskauksen seurauksena lapsen saaneet naisryhmät.

Äitienpäivästä pitäisi sen poissulkevan ja syrjivän luonteen takia luopua, tai siitä olisi tehtävä tasapuolisempi, yllä mainitut ryhmät huomioon ottava, heteropatriarkaalisista perinteistä puhdistettu yleinen naisten päivä.

Jos tarkastelemme vuoden muita juhlapäiviä, huomaamme että kaikki nekin ovat tavalla tai toisella poissulkevia tai syrjiviä. Meillä on uskonnollisesti syrjiviä juhlia joulusta juhannukseen, mistä johtuen monilla työpaikoilla, kouluilla ja päiväkodeilla sellaisia ei enää vietetäkään. Työpaikkojen juhlat syrjivät muutenkin monia, kuten niissä ennen työskennelleitä mutta iän tai irtisanomisen johdosta poistuneita, mutta itse asiassa myös sellaisia jotka olisivat halunneet yrityksessä työskennellä, mutta eivät ole sieltä työpaikkaa saaneet.

Almanakka ja nimipäiväluettelot ovat syrjiviä ja poissulkevia monella tapaa. Matin päivä syrjii kaikkia toisen nimisiä miehiä, mutta myös esimerkiksi sellaisia naisia jotka eivät voi tuota nimeä käyttää heteropatriarkaalisista sukupuolijaotteluista johtuen. Tämän vuoksi nimipäivistä ja almanakoista pitäisi luopua, koska kaikilla on oikeus kutsua itseään minkälaisella nimellä tahansa.

Yleisenä sääntönä tulisikin olla, että mikäli epäilemme joidenkin viettävän jotain "päivää", tai muuten tarjoavan pullakahveja ulkopuolisille, meillä tulee olla tasapuolisuuden nimissä oikeus mennä näihin mukaan. Nuoriso onkin jo alkanut toimia tähän suuntaan, heti kun tieto tai epäilys joistakin juhlista on levinnyt yleiseen tietoon.

Vasta sitten kun olemme luopuneet kaikista syrjivistä ja poissulkevista juhlanaiheista, ja saaneet täyden vapauden osallistua toisten mahdollisiin siitä huolimatta järjestämiin juhliin, olemme astuneet pitkän askelen kohti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Jos jotakuta jossain kehutaan, pitäkäämme huoli siitä että meitäkin tasapuolisesti kehutaan. Jos joku saa lahjan, meidän kaikkien pitää myös saada lahja, vähintään yhtä arvokas kuin se ensin saaneen lahja oli.

Kun oivallus todellisesta tasa-arvosta on mennyt läpi koko yhteiskunnan, jokainen meistä saa halutessaan voittaa minkä tahansa juoksukilpailun uudella maailmanennätysajalla. Ja jos joku meistä on päässyt asumaan vaikkapa Mäntyniemeen, kuka tahansa meistä voi myös viedä tavaransa sinne.

Muistakaamme, että meillä on oikeus kaikkeen siihen mitä muillakin on, ja että jos joku yrittää pitää kiinni omastaan, hänet voidaan tuomita tasa-arvoa rikkovasta toiminnasta vaikka pysyvään eristykseen tai jopa eliminointiin.




lauantai 20. toukokuuta 2017

Cottingleyn keijukaiset


Valokuvan ja median historian monien kummallisuuksien joukossa yksi hölmöimmistä mutta myös söpöimmistä tapauksista alkoi vuonna 1917 Cottingley-nimiseltä paikkakunnalta lähellä Bradburyä. Siinä joutuivat enemmän tai vähemmän naurunalaisiksi monet tunnetut aikalaiset, heistä kuuluisimpana Sir Arthur Conan Doyle, salapoliisiromaanin mestari.

Cottingleyssä viettivät kesää serkukset Elsie Wright, 16, ja Frances Griffiths, 10. He leikkivät kameran kanssa purolehdossa, ja tulivat kotiin merkillisen kuvan kanssa. Siinä joukko siivekkäitä keijukaisia karkeloi Frances-tytön edessä (kuva jutun alussa). Kesän mittaan kuvia tuli lisää:




Kuvat herättivät ihmetystä, ja ne joutuivat lopulta Sir Arthurin käsiin. Kuuluisa kirjailija laati niistä vuonna 1920 ison artikkelin kuvalehteen, ja oli siinä täysin vakuuttunut kuvien aitoudesta. Hän oli innokas spiritualisti, ja piti kuvia osoituksena salatuista henkisistä ilmiöistä. Asiaan innostui sittemmin joukko muita esoteerisiin ajatusrakennelmiin tykästyneitä herroja, ja keijukuvien julkisuus sen kuin lisääntyi. Perusteellinen selostus tapahtumista ja jälkiseurauksista on luettavissa englanninkielisestä Wikipediasta.

Vähitellen löytyi tyttökirja, jonka kuvista löytyivät tyttöjen valmistamien pahvikeijukaisten esikuvat. Kirja oli Alfred Noyesin kokoama kirja "Princess Mary's Gift Book", ja kuvittaja oli nimeltään Claude A. Shepperson. Tässä on eräs mallikuvista:


Tässä on yhdistelmä kirjan hahmojen ja tyttöjen versioiden yhtäläisyyksistä:


Kuten huomataan tyttöjen piirustustaidot olivat aivan erinomaiset. He olivat lisänneet hahmoille perhosen siivet, ja varjostaneet kuviaan aivan mainiosti.

Tyttöparat joutuivat toimittajien piirityksen kohteiksi vielä vanhoilla päivillään. Sen sijaan että heitä olisi ylistetty mainioista fantasiakuvistaan, he joutuivat noloina tunnustamaan lapsuuden aikaiset katalat tekosensa. Tästä opimme taas kerran: mediaa ja asiantuntijoita ei pidä loukata, ja varsinkaan niiden omista typeryyksistä ei ole soveliasta muistuttaa, vaikka nämä typeryydet olisivat isoisovanhempien aikoina tapahtuneita.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

... kirkkaamman kruunun saat...


Wikisanakirjan analyysi hurskaudesta











Kaikki tietävät, mitä kirkkaamman kruunun saavuttamiseksi tarvitaan. Kärsimystä, kärsimystä. kärsimystä. Kärsimys jalostaa, tekee ihmisen muita paremmaksi, tekee hänestä hurskaan. Sillä edellytyksellä että ihminen osaa kiittää kärsimystä omasta hurskaudestaan.

Suomalaiset ovat hurskasta kansaa. Kysymykseen "Mitä kuuluu?" on soveliainta vastata: "Ei tässä kurjuutta kummempaa".

Kärsimys ja kurjuus ovat mystisiä asioita. "Vain katuojan kokenut ihminen tietää jotain elämästä", ilmoitti muuan henkilö joka näyttikin katuojan kokeneelta. "Minä tiesin elämästä kumminkin sen verran että osasin välttää katuojan", minä varomattomasti vastasin. Vain toisten väliintulo pelasti minut kärsimysnäytelmältä.

Hyvä ystäväni on nk. lintumies ja luonnonvalokuvaaja. Hän on käyttänyt ilmaisua "kärsimysornitologia", joka tarkoittaa esimerkiksi työlästä vaellusta, laskentaa tai rengastusta säistä riippumatta, kaukana järjestyneen elämän mukavuuksista. Hän kertoo, etteivät kaikki lintuharrastajat kuitenkaan pidä häntä "oikeana" lintumiehenä, hän kun harrastaa myös muita luonnonilmiöitä kuin lintuja.

Ystäväni hurskaus luonnontarkkailijana ei siis kaikille riitä. Kuten Wikisanakirja yllä vihjaa, hurskaus on paitsi kilvoittelua myös kilpailua. Ja koska hurskaus kasvaa kärsimyksestä, onnellisuus omasta hurskaudesta on myös onnellisuutta oman kärsimisen johdosta.

Niinsanotut turbohurskaat ovat vieneet kärsimyksen tuottaman onnellisuuden äärimmilleen, sillä he voivat (yleensä oman suun todistuksen mukaan) kärsiä myös toisten kärsimättömyydestä eli vajaahurskaudesta.

Mutta jos kärsiminen näin siis on nautintoa, luulisi että kärsimättömyys siten tuottaisikin suurinta tuskaa. Siis se, joka vähiten kärsii, ja on näin myös vähiten hurskas, kärsii tilastaan suunnattomasti. Näinpä hän, kaikkea muuta kuin hurskas, lopulta onkin mystisesti kaikkia muita kärsivämpi ja hurskaampi. Jotain tämän kaltaista olenkin ollut huomaavinani näitä super- eli turbohurskaita seuratessa.

Uskonnollisen terminologian pohtimisessa on vaaransa. Kilpailu, jopa kyynärpäätaktikointi alalla on rajua ja raakaa. Ehkä olisikin parempi määritellä asiat hiukan yleispätevämmin:

Kärsiminen on sioille tyypillistä toimintaa.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Unien Helsinki - miten vanhat aivot toimivat


Olen tutkinut aivojeni toimintaa unien kautta.  Mainiota materiaalia saan varsin usein toistuvista Helsinki-unista. Usein olen yrittänyt päästä lapsuudenkotiini Eiran mäellä, Juhani Ahon tien numeroon viisi, tässä kartassa vielä Galitsinin tie, Armfeltintien risteyksessä. Jos olen päässyt, minulla ei ole avaimia, tai vanhempani eivät ole kotona. Enimmäkseen kuitenkin epäonnistun talon löytämisessä. Aikoinaan yritin muistista piirtää huvilakaupungin tiekartan, mutta sen luoteisosa jäi täysin keskeneräiseksi. En todella muistanut miten kadut kulkivat - mutta juuri sieltä olen toivottomana usein yrittänyt "päästä kotiin", ja epäonnistunut. Syy on selvä. Koulutieni kulki Armfeltin tietä pitkin, ja leikkipaikat olivat Juhani Ahon tiellä, aina alas Pietarinkadulle asti. Niiltä jäi muistijälkiä tuhatkertaisesti Engelin aukion takaisiin luoteisiin katuihin verrattuna, enkä itse asiassa muista olenko jälkimmäisillä koskaan kulkenutkaan. Näinmuodoin unen niin halutessa pyrin turhaan kotiini juuri sieltä suunnasta, enkä ole onnistunut unijuonen hallinnassakaan. Miksi en muutenkaan pääse lapsuudenkotiini, on sitten toinen, ehkäpä syvempi juttu.

Useimmiten tulen uni-Helsinkiin pohjoisesta. Hesperiankadut näyttävät olevan se raja joka minun pitää ylittää, muuten harhailen toivottoman tuntuisesti aivan oudoissa maisemissa. Mutta jios olen keskustassa, aivoni kaivavat taas esiin vahvimmat muistijäljet. Ne ovat aina Fredrikinkatu ja Mannerheimintien alkupää eli entinen Heikinkatu. Niiden välissä on Kampin mäki, jossa olen käynyt paljon harvemmin. Ja sielläpä ruutukaavakin oikeasti rikkoutuu.

Ylen tavallista on, että jos Fredrikinkadulta sinne mäelle joku katu johtaakin, se loppuu umpikujaan. Mäellä on usein massiivisia rauniotaloja, ja yleensä se lopultakin sitten on rakennettu massiivisesti täyteen, ja sen läpi kulkeminen on erittäin mutkallista ja hankalaa. Joskus pääsen läpi Vanhan Ylioppilastalon ja Stockmannin tienoille, useimmiten en.

Narinkasta pohjoiseen matala muinaisen linja-autoaseman tasanko on usein hyvin autio, joitakin yksittäisiä rakennuksia siellä täällä. Se on kuitenkin periaatteessa se alue jonka lävitse unissa pääsen Postitalon suuntaan. Kuten joskus aiemmin olen kertonut, unissani ei koskaan esiinny 20-luvun jälkiklassisismia modernimpaa arkkitehtuuria, paljon vanhempaa toki, jopa Caracallan termien jättiraunioita muistuttavia. Käsitys modernista arkkitehtuurista syntyi minulle vasta opiskeluaikoina - lapsuuden ympäristöä olivat jugend ja sitä vanhemmat tyylikaudet.

Jostain syystä Eerikinkatu on minulle Kampinmäen kaduista oudoin, ja harvoinpa todella olen kävellyt tai ajanut sitä pitkin. Kun se laskeutuu alas Fredrikinkadulle, se on jo painunut sen verran syvälle, että myös Freda joutuu laskeutumaan alas risteykseen, ja nousemaan taas takaisin Kampintoria kohti. Muistikuvissa ja unissa tuo Fredan notkahdus on huomattavasti dramaattisempi kuin valokuvissa, ja jostain syystä siitä onkin tullut jonkinlainen hot spot näihin uniini (kartalla violetti rengas). Yhdessäkään risteyksen kulmataloista en muistini mukaan ole käynyt, niin että syyn täytyy olla itse maantieteessä.

Eräässä tuoreessa unessa filmattiin romanttista tragediaa. Nuorukainen auttaa juuri Fredan notkossa tyttöä, ja rakastuu tähän. Tyttö välttelee, ja käy ilmi että hänellä on lapsi jonkun suuren rakkauden jäljiltä. Lopulta tyttö jättää lapsen nuorukaiselle ja menee luostariin. Luostarin ovi ja etuseinä olivat tunnistettavasti Vanhan Ylioppilastalon! Mutta tällä kertaa sinne päästiin Lönnrotinkadun kautta, ei mäen halki.

Jostain syystä poikkikadut Lönkka, Bulevardi ja Uudenmaankatu eivät näyttele mitään roolia unissa. Myöskään Vanhan taakse Kluuviin minulla ei ole ollut asiaa. Fredan symboliarvon täytyy johtua vahvasti siitä, että se vie kohti etelää, Viiskulmaa ja Eiraa kohti. Muinainen lapsuuden koulureitti oli juuri Freda, Uudenmaankadun kulmasta Armfeltintielle. Mainitut itä-länsi-suuntaiset kadut taas liittyvät myöhempiin elämänvaiheisiini.

Näin nämä lapsuuden vahvat ja syvällä olevat muistijäljet näyttävät vaikuttavan vanhan miehen uniin, merkillisellä, yleistävällä ja symbolisellakin tavalla.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kenen joukoissa marssit?















Minkä puolesta marssisit, kysyttiin televisiossa. "Humanismin", vastasi yksi. Jotkut marssivat äsken tieteen puolesta. Toiset marssivat vastustaakseen maan laillista hallitusta. Ylihuomenna marssitaan monen asian puolesta ja vielä useampaa asiaa vastaan.

 Mutta minua marssiminen pelottaa yhä enemmän. Mitä organisoidummin, mitä paremmassa tahdissa marssitaan, sen pelottavampaa. Marssiin liittyy aina hyökkäävyyttä, aggressiota, latenttia väkivaltaa, uhkaa: katsokaa, meitä on paljon, ette voi meille mitään.

Joskus 60-luvun lopulla marssittiin rauhan puolesta. Joukkoa veti Retuperän WBK:n etäinen sukulainen Nalle Puh -orkesteri. Happeningiin osallistuneiden kertoman mukaan väellä oli ollut hauskaa, ja varsinaisen marssimisen sijaan porukka ikäänkuin valui eteenpäin. Sittemmin rauhanmarssit organisoituivat, marssi kurinalaistui, rinta oli rottingilla koska tiedettiin että marssijoiden suojana olivat mahtavat rauhanohjukset.

Voisiko absurdimpaa kuvitella. "Rauhan" puolesta marssittiin sotilaallisin tavoin... Niin, moni marssijoista oli silloin "puolueen pikku sotilas".

 "Kenen joukoissa seisot?" En kenenkään, en minkään. Mitä syvällisemmät arvot, sivistys ja tieteen vapaus esimerkiksi, sen vähemmän ne sietävät marssimista, lippuja, banderolleja. Marssiminen sisältää aina - vaikkakin joskus peitetysti - ajatuksen vihollisesta, jonka toiminta on lamautettava, ellei peräti eliminoitava. Mikään sellainen ei kuulu sivistykseen tai muihin syvällisiin arvoihin. Kysymys "kenen joukoissa" sisältää itsessään aina vastauksen. Se "ken" on aina olemassa. Ja kun se "ken" tuntee itsensä riittävän voimakkaaksi, hän komentaa väkensä kaduille. 

Kun kuulen marssivien joukkojen ääniä, lukitsen oven, sammutan valot, ja toivon ettei kiihtynyt väkijoukko huomaa minua.

- - - - -

On yksi poikkeus. Kun Suomen puolustusvoimat pitävät perinteisen paraatinsa, se viestittää perinteisellä tavalla olevansa olemassa. Sen esiintymisiin ei sisälly uhoa  eikä aggressiivisuutta. Ajatus rauhottaa, vaikka useimmat meistä toivovatkin ettei puolustusvoimiamme tarvitse käyttää pahimman luokan tositilanteissa.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kuutamolla


Anteeksi nyt, mutta otsikosta ja kuvasta huolimatta tämä ei ole mikään romanttinen kertomus. Kävi näetsen näin, että heräsin kello kolmelta, vasta neljä tuntia omituista unta takana. Nousin ylös ja katsoin ikkunasta. Täysikuu piileksi puun takana. Se se minut herätti, varmaankin näin...

Yöllä on hyvä kirjoittaa, ja niinpä päätinkin pitkästä aikaa laatia blogitekstin. Moni on kuulemma ollut huolissaan, olenko jo hiipumaan päin kun näitä juttuja tulee niin harvakseen. Tottahan se onkin, harvemmin minulla on ollut asiaa tänne. Käyhän mielessä päivittäin kaikenlaisia ajatuksia, mutta niiden joukossa ei ole ollut niin yltiöpäisen viisaita että niitä olisi viitsinyt blogin tasolle jalostaa.

Toinen syy on se, että sitkeä istuminen koneen ääressä alkaa rasittaa raatoparkaa, ja heikkenevät silmätkin ovat kovilla. Silti se on tällä hetkellä kovin välttämätöntä, sillä jäämistö on saatava jonkinlaiseen kuntoon ennenkuin työkyky hiipuu. Papereita taskutetaan ja siirretään kansioihin, ja käsikirjoituksia on pakko kirjoittaa puhtaaksi toistenkin lukea ja käyttää. Kuten P. Saarikoski 20-vuotiaan viisaudella sanoi, "Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi missä asennossa tahtoo olla kuollut".

Erityisen välttämätöntä se työnteko onkin nyt, sillä olen vihdoin löytänyt hyvän kustantajan; sen nimi on Edition Tilli, ja se on tehokkuudessaan jopa yllättänyt minut. Yhtenään se lähettää nuotteja oikoluettavaksi, ja minä yritän parhaani. "Furchtbar viel Noten, lieber Mozart", sanoi keisari Taikahuilusta. Ja kauhean paljon niitä pakkaa olemaan minullakin. Yksikin huomaamatta jäänyt virhe voi tuhota paljon, ja minulta on harvoin lähtenyt itseltänikään täysin virheetöntä paperia.

Kokonainen vuosi vierähti turhautumisen merkeissä. Olin ollut yhteydessä Sulasoliin, joka ilomielin ilmoitti ottavansa haltuun koko laajan kuorotuotantoni. Siihen kaikki sitten jäikin. Oli kuulemma kappaleitten kohdalla erilaisia "vaikeuksia", ja kolme kuukautta sitten firma vihdoin tarkkanäköisesti valitsi pari varsin joutavaa varhaissävellystä mahdollisesti julkaistavaksi. Oli sinänsä kiinnostavaa huomata taas olevansa boikotissa, vaikka en muuta syytä siihen keksinytkään kuin epätoivoisen taistelun julkisuudesta. Nuotteja kirjoitetaan tänään massiivisesti enemmän kuin nuoruudessani, ja yhä useammalla musiikintekijällä on suuria vaikeuksia löytää töilleen esittäjiä. Ne armoitetut, jotka ovat päässeet julkisuudensyrjään kiinni, ovat tietysti myös haluttomia asemastaan luopumaan. Näin syntyy niitä "yleisiä syitä", yleisiä mutta salaisia, joista Kekkosen aikaan oli paljon puhetta. 

Nyt asiat ovat siis erinomaisella tolalla, eikä minusta tarvitse enää olla huolissaan. Valoa vilkkuu tunnelin päästä, ja työnteolla on taas mielekkyyttä. Ehkä tässä vielä putkahtaa aivosta ulos jotain kohtuullisen viisastakin, josta voi kehrätä tännekin jonkinlaisen jutun.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Hokemia Suomesta ja suomesta

Pakinoitsija Bisquit alotti pakinansa tänään 30.3. näin:

"Oivallus ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla, oli haudottu painatuskuntoon Paavo Haavikon henkilökohtaisessa think tankissa, joten kannattaa pitää mielessä, että runoilija saattaakin tarkoittaa sanomallaan öbaut jotain vallan muuta".

Kysymyshän onkin ajatuksellisesta tiivistämisestä, josta itse asiassa jo Lönnrot kirjoitti suomalaisten rekilaulujen tekstejä analysoidessaan. Tällainen aforistinen tiivistys tapahtuu usein niin, että yhdestä ajatuksesta tai havainnosta seuraa jotain väliajatuksia, jotka sitten johtavat uuteen ajatukseen tai havaintoon. Tiivistettäessä välissä oleva jätetään pois, jolloin aforistinen ilmaus on valmis.

Eikä se todellakaan välttämättä merkitse juuri sitä miltä aluksi näyttää.

Mutta valitettavasti suurelta osalta ihmisiä puuttuu tällaisen aforistisen tiivistämisen taju. He ottavat ilmaisun sellaisenaan, muka loogisena päätelmänä, ja usein vieläpä vain osan siitä, sen yksinkertaisimman. Ja niin heillä on valmiina hokema, joka heidän mielestään edustaa sellaisenaan totuutta.

Jos kielentutkija kärjistää kielihistoriaamme sanomalla ettei aikaisemmin ollut olemassakaan mitään suomenkieltä, hänen kärjistyksensä otetaan ikäänkuin nykykieltä kuvaavaksi totuushokemaksi. Kun se yhdistetään enemmän tai vähemmän lennokkaisiin pohdiskeluihin pienen kielen mahdollisesta katoamisesta aikojen kuluessa, päästään sellaiseenkin ylimieliseen aivoulosteeseen jonka eilen luin joltakin Uuden Suomen kommenttipalstalta.

Kirjoittaja yritti kumota muut inttelijät ilmoittamalla että suomenkieli katoaa pian, joten hän käyttää puhuessaan mieluummin englantia. Antaakseen itselleen lisää arvovaltaa hän mainitsi että hänen sukunsa on Suomessa hyvin vanha.

Jotkut nuoremmat historioitsijat ovat kärjistäneet lennokkaasti, että mitään Suomea ei oikeastaan koskaan ole ollut olemassakaan. Tämä riittää hokeman pohjaksi, varsinkin jos jättää lukematta mitä kirjoittaja tarkemmin ottaen itse asiassa tarkoitti.

Niinpä kansan karttuisa suu ilmoittaa nettipalstoilla, ettei Suomea koskaan ole edes ollut, vahvistavat tämän olevan "tutkimustietoa", ja käyttävät aivokummajaistaan sitten perustellakseen mitä oudoimpia ajatuksia Suomen asemasta esimerkiksi Venäjän naapurina.

Aikaisemmin olen varoittanut käyttämästä sanaa 'koska', sillä sen yleisin käyttö on välimerkin tapaista eikä loogista syysuhdetta tarkoittavaa. Kaksi mielivaltaista lausetta yhdistetään toisiinsa sanalla 'koska', ja saadaan ne näin näyttämään loogiselta ja todistetulta ajatukselta. "Hänen puhettaan ei voi ottaa vakavasti, koska hän on X". X:n sijalle voidaan sitten sijoittaa mitä tahansa, esimerkiksi "nainen", "mies", "porvari", "punavihreä", "yläluokkainen" tai vaikkapa ajankohtaisesti "Ilves-fani".

Näin kunnallisvaalien alla voi kuunnella vallan kabinetteihin pyrkivien puheita, ja saada niistä helposti ja paljon kaunopuheista vahvistusta sille mitä tässä kirjoitin.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Kalervo T.:n tapaus

Kuulin tässä taannoin, että kaupungin viranomaiset ovat ryhtyneet joihinkin toimenpiteisiin kadonneeksi todetun hiukan yli 70-vuotiaan Kalervo T.;n tapauksessa. Hän asui vanhassa pikkutalossa Huittulanharjun kupeessa, mutta talo on nyt tyhjillään ja pimeänä, kun sähköt, vesi ja puhelinlinja ovat maksamattojen laskujen takia jo pitkään olleet katkaistuina. Lumessa talon ympärillä ei ole nähty muita kuin eläinten jättämiä jälkiä.

Monet tunsivat Kalervo T.:n, minä muiden joukossa. Häntä pidettiin aika lailla hassahtaneena, ja hänet nähtiin usein tallustelemassa Voipaalan kartanonpuistossa vanhanaikaisiin virttyneihin verryttelyhousuihin ja kuluneeseen pusakkaan pukeutuneena. Hänellä oli tapana katsoa kaikki päärakennuksen taidenäyttelyt useaan kertaan. Tyynesti hän aina maksoi eläkeläislippunsa henkilökunnalle, ja istui mielellään kahvion nurkkapöydässä lukemassa lehtiä, hiljaisena, ketään häiritsemättä.

Kalervo T. vältteli puhumasta asioitaan ihmisille, vaikka monet yrittivät ystävällisinä häntä lähestyäkin. Häneen oli talossa totuttu, ja koska hän ei millään tavalla häirinnyt kartanon elämää tai ihmisiä, hänen annettiin olla rauhassa.

Minun kanssani hän kyllä usein puhui. Hänen tarinansa olivat tosin sen kaltaisia, että joskus arvelin hänen olevan vallan sekopäisen. Hänen päähänpinttymänsä, suorastaan intohimonsa liittyi asiaan josta hän tiesi minun useasti kirjoittaneen, ja se oli ehkä syy miksi pääsin Kalervon kanssa puheisiin.

Voipaalan kartanon kuuluisa kummitus, harmaapukuinen nainen oli Kalervon intohimon kohde. Hän kertoi nähneensä naisen hyvin useasti, ei vain päärakennuksessa, vaan myös muinaisessa kivitallissa, Majurskan pytingissä, Pakarissa, ja jopa ulkona puistossa. Hän lisäsi mielellään, että myös nainen oli nähnyt hänet. Oli käynyt niin, että kun hän näki naisen, hän huomasi tämän tuijottavan häntä kovin hämmästyneen näköisenä. Kerran hän oli varovasti vilkuttanut kädellään, ja nainen oli ujosti vilkuttanut takaisin - ja kävellyt sen jälkeen seinän läpi, pois näkyvistä.

”Siihen aikaan siinä kohtaa ei ollut seinää”, Kalervo totesi.

Kummitusnainen on oikeasti olemassa, Kalervo intti. Hän vain sattuu elämään toisessa ajassa - mutta paikka on sama, se missä mekin nyt seisoimme. Kyselin Kalervolta, miten hän selitti tällaisen toisen olevaisuuden tämän nykyisen rinnalla. Hän selitti miettineensä asiaa, ja arveli kaiken perustuvan hiukkastason ilmiöihin.

”Kattos kun hiukkastasolla kaiken aikaa tapahtuu oskillaatiota, sellaista että kahden todellisuuden välinen oskillaatio värähtelee synkronissa keskenään, niin että niiden hiukkaset ovat ikäänkuin vuorotellen olemassa. Se oskillaatio on niin tavattoman nopeata, että sitä ei millään laitteilla voi havaita. Sillä lailla nämä kaksi todellisuutta voivat olla yhtä aikaa olemassa, mutta kummatkaan eivät ole yhteydessä keskenään, eikä toisesta voi havaita toista”, Kalervo selitti. Ja minä ihmettelin mistä hän oli saanut puheisiinsa tuollaisia käsitteitä. Mutta yhä oudommiksi kävivät miehen puheet.

”Jostakin syystä täällä Voipaalassa on joitakin häiriötekijöitä, niin että hiukkasten oskillaatio vähäsen menee epärytmiin, ja syntyy ikäänkuin interferenssi-ilmiötä”, Kalervo jatkoi järkkymättä. ”Ja sillai tästä meidän todellisuudesta voi joskus ikäänkuin nähdä väläyksinä sitä toista todellisuutta”. 

Meni aikoja, ja silloin tällöin näin Kalervon Voipaalassa, yhtä innostuneena kummitusnaisestaan kuin aina. Nainen oli taas vilkuttanut hänelle, ja hän oli vilkuttanut takaisin. Kalervo oli ilmiselvästi rakastunut näihin näkyihinsä.

Vähän ennen Kalervon katoamista näin hänet taas Voipaalassa. Hän oli kiihtynyt, ja tuli kertomaan että harmaapukuinen nainen oli selvästi pyytänyt häntä tulemaan luokseen. Hän oli yrittänyt lähestyä naista, mutta tämä oli äkkiä kadonnut. Seuraavan kerran kyllä yritän uudelleen, Kalervo uhosi.

Ja sitten Kalervo siis katosi. Monesti arvailtiin että hän olisi sairastunut tai viety hoitoon tai jopa kuollut. Hänen talonsa pysyi pimeänä ja tyhjillään.

Muutama päivä sitten Voipaalan johtajatar kertoi minulle, että muuan kartanolla usein käyvä huittulalainen vanhaemäntä oli pyyhältänyt sisään ja hengästyneenä ja huohottaen hokenut, että Kalervo kulkee tuolla puistossa jonkun naisen kanssa. Olivat vielä ihan käsi kädessä, hän lisäsi vielä vähän paheksuvan tuntuisena.

Henkilökunta oli juossut ulos ja kiertänyt puistoa ja rakennuksia, mutta mitään ei tietenkään näkynyt, ei Kalervoa, eikä ketään naistakaan. Seuraava höpsö näkyjen näkijä, johtajatar sanoi, mutta oli kuitenkin tavallista huolestuneemman tuntuinen. Samana päivänä ilmestyi Facebookiin Voipaalan päivitys, jossa kerrottiin uudesta näyttelystä, ja mainittiin lopulta humoristisesti että kävijöillä saattaa olla myös mahdollisuus kokea kummittelua, ihan parhaaseen Voipaalan tapaan.

Mutta Kalervo julistettaisiin siis pian virallisesti kuolleeksi, ja kun mitään sukulaisiakaan ei löytynyt, tontti taloineen joutuisi arvatenkin kaupungin haltuun. Vain tuo vähän höpsähtänyt huittulalainen vanhaemäntä myhäilee tyytyväisenä. ”Minä tiedän ihan varmasti, että täällä se Kalervo on kaiken aikaa jossakin”, hän kerran suhahti ohi mennessään. 

Tiedäpä sitten mitä tästä kaikesta sanoisi. 


tiistai 14. helmikuuta 2017

Miten suojelet kavereitasi kaikelta siltä roskalta jota koneellesi lähetetään


Tänä ylitsevuotavan tekopyhyyden ja pidäkkeettömän maireuden päivänä sopiikin vähän esitellä kirjoittajan suhdetta sosiaaliseen mediaan. Mutta ennen sitä yksi huomio tästä tykötuppaavasta maireuspäivästä.
Lukemattomien sydänruudullisten joukossa on hyvinkin kolmasosa puhtaita mainoksia. Muutama eteenpäinpyrkivä henkilö on julkaissut oman pönötyskuvansa, johon liittyvät tekstit kertovat kuinka suunnattoman hyväntahtoinen ja ystävähakuinen tämä henkilö on. Vain äänestysnumero puuttuu...
Loput mainokset ovat firmoilta, jotka niinikään kaikki rakastavat meitä tulisesti. Ainakin jos meillä sattuu olemaan rahaa. Mainiota tiedotusta: nyt tiedän ainakin varoa juuri heitä.

Somella tarkoitan tässä Facebookia. Joka kerran kun tulen vahingossa painaneeksi "tykkää"-nappulaa, se tykätty päivitys sinkoaa kaikille fb-kavereilleni. Monet mainostajat ovat lisäksi ovelia. Jos joku on tullut tykänneeksi jostain heidän tarjouksestaan, he lisäävät tykkääjän nimen seuraaviinkin mainoksiin, joita saattaa tulla useita viikossa. Ratkaisu: EN TYKKÄÄ tarpeettomista mainoksista.
Varsinkin nettilehdet ovat ovelia. He näyttävät esimerkiksi kuvan jostain vanhasta esineestä tai työvälineestä, ja kehottavat peukuttamaan, jos lukija muistaa mikä se oli. Ja näin mainos leviää kulovalkean lailla. Ratkaisu: Älä koskaan peukuta ovelaa ja hämäävästi innostavaa mainosta.
Eräät toiset mainostajat käyttävät hyväkseen ihmisten hyväntahtoisuutta ja omantunnontuskia. "Ilmastonmuutos uhkaa meitä. Estät sen antamalla meille rahaa". "Mielipiteenvapautta sorretaan kaikkialla. Anna meille rahaa". "Ethän halua norsujen kuolevan sukupuuttoon? Anna meille rahaa". Ja antamalla rahaa ihmiset keventävät omiatuntojaan, eivätkä turhaan kysele mihin ne rahat menevät. Ratkaisu: Älä koskaan peukuta aatteellista mainosta joka pyytää sinulta rahaa.
Ihmiset jakelevat kuvia koiristaan, kissoistaan ja valmistamistaan ruoista. Nämä kuvat ovat läheisiä ja kiinnostavia vain lähettäjälle itselleen ja heidän lähipiirilleen. Ruokakuvilla on myös toinen tarkoitus: kiillottaa lähettäjän sosiaalista statusta lähes uskonnonkaltaiseksi muuttuneessa ravintokeskustelussa. Ratkaisu: Älä koskaan peukuta kissa-, koira-, tai ruokakuvia, ellei niillä ole aivan erityistä yleistä merkitystä.
Usein käy niin, että kaverisi on tykännyt jostain poliittisesta mielipiteestä. Monesti näissä mielipiteissä on äärimmilleen kärjistetty asetelma, ja tosiasioita on käytetty tietoisen valikoivasti epätotuuksien rinnalla. Viimeistään kommenteissa saatetaan väittää, että hallitusherrat / oppositiovaikuttajat ovat täydellisen pahoja ihmisiä, jotka nauttivat nähdessään uhriensa kärsivän. Ennemmin tai myöhemmin kommentteihin ilmestyy myös kirosanoja tai uhkauksia saunan taakse viemisestä. Ratkaisu: Ole äärimmäisen varovainen poliittisen propagandan edessä. Ennakoi kommentteihin ilmestyvät asiattomuudet, äläkä peukuta, ellet halua sellaisten leviävän kavereittesi ruudulle.
Kullakin kaverilla on omat perheensä ja lähipiirinsä. He julkaisevat kuvia ja kertomuksia perheensä sattumuksista. Jos et tätä lähipiiriä tunne, älä sekaannu sen asioihin. Erota päivityksistä ne jotka ovat selvästi suunnattuja yleiselle kaveripiirille. Niitä voit tapauksesta riippuen kommentoidakin. Poikkeus: Perheensisäisistä syistä voit vapaasti tykätä oman perheesi päivityksistä, sillä sen vuoksi FB myös on olemassa. Minun kaltaiseni etäisä ja -isoisä pitää näin yllä perheen sisäistä koheesiota. Ja sen ymmärtävät muutkin jotka näin tekevät.

Kohtele lähimmäistäsi (ja fb-kaveria) niinkuin toivoisit hänen kohtelevan sinua. Älä lisää heidän sivuilleen joutavaa, pahantahtoista tai törkeää aineistoa. Sitä tulee kaikkialta kuitenkin aivan tarpeeksi muutenkin.

PS. Olen lähtenyt siitä, että ystäväni ovat ystäviäni 365 päivää vuodessa. En ymmärrä miksi tänä yhtenä ainoana päivänä olisi lähdettävä osoittamaan heille ja muille, tuntemattomillekin, erityistä lennokasta spesiaaliystävyyttä. Minä en missään tapauksessa ole kaikkien ystävä, eivätkä kaikki ole minun ystäviäni. Ystävyys on hyvin tärkeä ja henkilökohtainen asia, eikä sitä pitäisi inflatoorisesti laimentaa tältä sisällöltään. Jos minulla tämän kirjoituksen jälkeen on vähemmän ystäviä kuin ennen, voin olla varma että he ovatkin sitten sen parempia ystäviä.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Vaihtoehtoinen totuus



Kaikki televisiokanavat keskeyttivät ohjelmansa, ja verkkolehdet vierittivät punaista banneria jossa luki "BREAKING NEWS!" Ryntäsin television ääreen. Lähetys katkeili, lumisadetta ja kohinaa, välillä näytettiin vakavailmeisen naisen kuvaa. Sitten häiriöt lakkasivat, ja nainen alkoi puhua.

Nainen oli Hillary Clinton, ja hänen taustallaan oli Yhdysvaltojen lippuja. Hän puhui tähän tapaan:

"... näyttää siltä, että kohtalokas aika-avaruuden anomalia on väistymässä. Kauan on arveltu, että meidän universumillamme on rinnakkaismaailmoita, jotka sijaitsevat samassa koordinaatistossa kuin omammekin. Nyt tämä olettamus on osoittautunut todeksi. Anomalia, joka siirsi meidät muutaman kuukauden ajaksi toiseen, rinnakkaiseen maailmaan, on ilmeisesti ollut epätäydellinen, ja koskenut vain Amerikan mannerta."

"Tämä on käynyt meille hyvin selväksi, kun olemme käyneet läpi muualta maailmasta tulleita raportteja. Niiden mukaan Yhdysvaltojen presidentinvaalit olisi voittanut liikemies Donald Trump, joka heti virka-asemansa alussa allekirjoitti joukon maailmaa säikäyttäneitä määräyksiä."

"Yhdysvaltojen presidenttinä ilmoitan täten muulle maailmalle, että voitin viime syksynä vaalit usealla miljoonalla äänellä, ja että kaikki mitä Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi luullun liikemies Trumpin on arveltu päättäneen, on kadonnut olemattomiin, ja palannut rinnakkaistodellisuuteen, joka sivumennen sanoen ei vaikuta kovinkaan miellyttävältä :"

"Olen tänään keskustellut useiden valtionpäämiesten kanssa tapahtuneesta, ja voin ilokseni kertoa, että niin Saksan liittokansleri Merkel, EU:n pääsihteeri Katainen, kuin Venäjän presidentti Medvedev ovat ilmaisseet tyytyväisyytensä asioiden saamaan käänteeseen. Olen lähettänyt myös sähkeen uuden osavaltiomme Meksikon väliaikaiselle kuvernööri Schwarzeneggerille, jossa onnittelen kaikkia osavaltion asukkaita, ja yhdyn heidän riemuunsa siitä, että valtioden välistä muuria on nyt alettu purkaa."

Tämän lähetyksen jälkeen ruutuun ilmestyivät pääministeri Bernerin vakavat kasvot. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen ja Euroopan taloussuhteet ovat nyt saaneet aivan uuden ulottuvuuden, ja että esimerkiksi maamme tiestön ja muun infrastruktuurin kehittyminen voi nyt edetä nopetetussa aikataulussa.

Lähi-idän kirjeenvaihtajat kertoivat valtavan laajan ISIS-kalifaatin tyrmistyneen uudesta tilanteesta, ja ilmoittaneen, että toisen todellisuuden suuret ja onnistuneet iskut mm. Atlantassa ovat todella tapahtuneet, joskin siis toisessa ulottuvuudessa, ja julistavat ikuisesti kalifaatin kunniaa.

Tämän jälkeen ruutuun ilmestyivät Susanne Päivärinnan lempeät äidinkasvot. Mutta minun alkoi tehdä mieli...

Ja sitten heräsin. Ikkunan takana oli kesä, linnut lauloivat, ja tunsin itseni nuoreksi. No, olinkin vasta 27-vuotias, ja kaunis vaimoni Melanie nukkui vieressäni. Mietin kuinka hienosti suomalaiset olivat järjestäneet äskeiset Aunuksen kauppaneuvottelut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneen Länsi-Venäjän tasavallan kanssa. Kaupankäynti Syvärin toiselle puolen alkaisi pian ja vilkkaana, ja Viipuri kasvaisi nopeasti takaisin maamme toiseksi suurimmaksi kaupungiksi.

Muistelin nopeasti hälvenevää aamuyön untani, ja yritin palautella mieleeni siinä näkemieni henkilöiden outoja nimiä. Turhaan, ne hävisivät mielestä kuin aamukaste auringon noustua. Niinpä aloin herätellä Melanieta, ja ehdotella hänelle vielä viidennen tyttären tekemistä...

lauantai 28. tammikuuta 2017

Kyllä on kummallista



1. Ulkomaalaisten vokaalitajuttomuus

En ikinä lakkaa ihmettelemästä sitä välinpitämättömyyttä, jolla eräät kielet suhtautuvat vokaaleihinsa. Kyllähän ne periaatteessa tiedetään, luetellaanhan ne kieliopissakin - mutta siihen se sitten jääkin. Otetaan malliksi englanti. Eivät rassukat oikein tunnu tietävän miten vokaalejansa ääntäisivät. Katsotaanpa luetteloa:

Kirjoitetaan A, lausutaan EI. Kirjoitetaan E, lausutaan II. Kirjoitetaan I, lausutaan AI... Voiko sen humalaisempaa ja sekavampaa kuvitella? Osaavatko edes muodostaa vokaaleja suullaan? Englantilaisesta Wikistä olen nähnyt ääntämisen tarkennekirjoitusta, joten ainakin joku osaa kirjaimet. Mutta missä opetettaisiin sitten, että A on A, eikä EI tai jotain muuta?

Englantilaisilla ei näy olevan mitään järjellistä perustetta oikeinkirjoitukselleen. Sen osoitti jo G.B.Shaw (tai joku häneen sekoitettu) kuuluisalla ilmaisullaan GHOTI. Sehän äännetään "fiš" ja kirjoitettaisiin 'fish' (outoa, tuo sanahan äännetäänkin ihan niinkuin kirjoitetaan!).  GHOTIssa se GH tulee sanasta "enough" joka äännetään 'inaf', eli siis mikään ei päde tuossa sanassa. E on I, OU on A, ja GH on F. GHOTIn "i" tulee sanasta "women" (!?) ja "ti" tulee vaikkapa sanasta "notion". Miten tuo kansa yleensä pystyy pitämään päänsä selvänä?

Eivät asiat ole sen paremmin ranskalaisillakaan. Kun he yrittävät kirjoittaa vettä merkitsevän sanan, he töhräisevät paperille ensimmäiset vokaalit jotka tulevat mieleen, E ja A, ja otettaisko vielä U: "eau". Ja kun he ovat tämän saaneet vaivalla aikaan, he onnellisina lukevat että 'oo'...

Tulee vielä mieleen, miten kompuutterien tultua Suomen kouluihin äidinkielen symboliksi tuli AI. Sen vuoksi että englannissa ei ole äätä. Jaa että ei ole? Mitenkäs äännetään bad, bat, had, hat? Ja niinpä kiltit syrjäseutulaiset kai yhä opettavat lapsille Aidinkielta.

2. Nyhtö

Jo muinaisegyptiläinen Nefernefernefer tiesi miten nyhtää tri Sinuhelta tämän omaisuuden. Tänäpänä ravitsemusvalveutuneita onnettomia asiakkaita nyhdetään ruoilla joiden nimissä ei edes kaihdeta tätä sanaa. On nyhtöpossua ja jopa nyhtökauraa.

Voin hyvin kuvitella miten kunnolla pehmennyttä sianlihaa nyhdetään soiro soirolta pieninä palasina. Mutta kuvitelkaa pitelevänne kauranjyvää sormienne välissä, ja alkavanne sitten nyhdellä sitä. Ei onnistu, sanon minä.

Pelkäänkin, ettei se nyhtäminen tähän lopu. Kohta meillä on nyhtömaitoa ja nyhtökivennäisvettä. Ja väki ostaa. Nyhtää sitä nyhtöä sisuksiinsa, ja kun poiston aika tulee, nyhtäen sekin kai sitten käy.

3. Naiset

N-sanan käyttäminen on riskialtista. Jos sen sanoo mies, kysymyksessä saattaa olla ns. vihapuhe. Minkään muun arveluttavan sanan kohdalla ei ns. vaihtoehtoisten faktojen esiintymistiheys ole niin suuri kuin n-sanan. Kiinnostavaa onkin, että käsitteen "vaihtoehtoinen fakta" on keksinyt presidentti Trumpin kaunis naispuolinen avustaja ja kampanjapäällikkö.

Nyt minun rohkeuteni pettää pahan kerran, ja valitsen vaihtoehdoista turvallisimman. Lopetan tähän.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Taru Terhenvaarasta





Jossakin Koillis-Savossa, järvialueen takana oli muinoin yksinäinen talo, jota muutama sukupolvi oli jo ehtinyt pitää ja viljellä. Paikalla oli joskus nimikin, Kurenmäki tai Kurkila, ja Kurjeksi nimittivät muutamat sukupolvet itseään, kunnes suku sammui tai sulautui toisiin, isompiin sukuihin.

Talon ympärillä oli peltotilkkuja loivissa rinteissä, mutta suuri osa ravinnosta haettiin metsästä. Isät opastivat poikiaan ansapoluilla, ja joskus harvoin saatiin kaadetuksi hirvikin. Tämän kertomuksen tapahtuma-aikaan nuori isäntä oli jo hankkinut vaimon, ja saanut tämän kanssa pojan. Mutta vanha isäntä hallitsi taloaan yhä emäntänsä kanssa.

Nuori isäntä oli mieleltään levoton. Hänellä oli usein sellainen tunne, että jossain muualla, kaukana erämaissa olisi jotain hänelle kuuluvaa, jotain jota ilman hän olisi pahasti vajavainen. Erityisesti alapellolle lähdettäessä silmiin osui kaukainen vuori jota kutsuttiin nimellä Terhenvaara.

Nimensä vuori oli saanut siitä, että sen usein, varsinkin syksyisin, peitti hieno usva. Toisaalta monena aamuna auringon alkaessa nousta juuri Terhenvaara alkoi ensimmäisenä loistaa sen valossa. Auringossa kylpevä vaaranlaki oli kuin vaikeasti vastustettava kutsu.

Kevättyöt pelloilla oli jo tehty, kesä alkamassa ja yöt lyhenemässä. Pian kesäyöt olisivat jo niin valoisia, että metsässä näkisi kulkea. Lopulta nuori mies teki päätöksen. Auringon noustessa hän otti jousensa ja keihäänsä, pakkasi kontin täyteen evästä, ja lähti kohti Terhenvaaraa, joka kylpi auringossa kutsuvasti.

Mies eteni nopeasti pitkin ansapolkuja ja tuttuja metsiä. Välillä hän lepäsi hetken, ja kaivoi kontista purtavaa. Purojen kirkkaasta vedestä hän välillä joi, ja kipusi mäkien rinteitä, jotta näkisi Terhenvaaran ja pysyisi oikeassa suunnassa.

Hänen metsääntottuneet silmänsä näkivät kaiken aikaa merkkejä erämaan elämästä. Hirvet olivat jättäneet siellä täällä jälkiään puihin ja pensaikkoihin, ja kerran mies kohtasi jopa paikan jossa karhu oli joitakin päiviä sitten syönyt saalistaan. Kerran hän säikähti perin pohjin: jostakin kuului ihmisten ääniä. 

Nuori-isäntä eteni mäkeä pitkin varoen, ja erotti sen alla laaksossa ehkä kymmenen täysissä aseissa kohti itää etenevää miestä. Ryöstöretkelle menossa, hän ajatteli, ja odotti pitkän tovin ennenkuin jatkoi matkaansa. 

Aurinko oli jo laskemassa läntisellä taivaanrannalla, ja alkoi hämärtää, kun mies nousi viimeiselle mäenharjanteelle. Terhenvaaraan ei enää ollut pitkä matka. Mies kuuli ilmassa äänen, ja huomasi kurjen lentävän kohti vuorta. Se laskeutui jonnekin mäen alle, ja mies suuntasi sinne.

Tekikö alkava kesäyö tepposet, vai näkikö hän oikein? Harvenevan lehtimetsän varjoissa hän näet äkkiä oli näkevinään naisen. Tämä katsoi miehen suuntaan ja hävisi pensaiden taakse. Samassa pensaikon takaa lehahti ilmaan kurki.

Sitten mies huomasi matkansa kannalta harmillisen esteen. Terhenvaaran alla levisi laaja suo, jota mättäiden ja pikkusaarien välillä täplitti jopa avoimia vesiä. Varovasti mies alkoi etsiä ylityspaikkaa.

Samassa hän jälleen näki näkynsä: pienten puiden merkitsemällä saarelmalla oli taas tuo rantametsässä häivähtänyt nainen. Tämä oli sen verran lähellä, että mies huomasi hänen kauneutensa, jota minkäänaiset vaatteet eivät peittäneet.

Mies eteni yhä kasvavan kiihkon vallassa, varovasti askeleensa ottaen kohti naista. Tämä ei väistynyt. Kului vain hetki, ja molemmat vaipuivat ruohojen keskelle kiihkeästi syleillen.

Kun lemmenhetki oli ohi, mies ajatuksissaan, melkein vaistomaisesti levitti suuret siipensä - ja katso! Ne kantoivat!

_ _ _ _ _ _ _

Talossa huolestutti kovin, kun nuorta isäntää ei iltaan mennessä kuulunut metsästä takaisin. Häntä käytiin huhuilemassa, ja hänen jättämiään jälkiä yritettiin seurata. Mutta miestä ei löytynyt, ja vähitellen talon väki alkoi tottua ajatukseen, että metsä oli hänet vienyt.

Syksyn tullessa tapahtui sitten niin, että kaksi kurkea lensi muuttomatkallaan talon yli. Ilmassa ne tekivät ison kaarroksen, ja laskeutuivat alapellolle. Sellaista ei koskaan aikaisemmin ollut tapahtunut.

Sama toistui seuraavana kesänä. Kaksi kurkea erkani muusta joukosta, ja laskeutui talon pellolle. Kun sama tapahtui vielä syksyllä ja seuraavana keväänä, talonväki alkoi ajatella että noilla kahdella kurjella oli jonkinlainen viesti heille.

Ensimmäisenä sen sanoi ääneen nuoren isännän pieni poika: isä on muuttunut kurjeksi, ja käy meitä tapaamassa. Minä olen kurjen poika, hän toisti usein.

Kurkien vierailu jatkui vielä joitakin vuosia, kunnes eräänä keväänä laskeutuvia kurkia oli vain yksi. Sen jälkeen niitä ei näkynyt.

Mutta talon pienestä pojasta tuli aikanaan raavas mies, talon isäntä. Aina kun hänen piti ilmoittaa nimensä, hän sanoi olevansa Kurki, Kurjen sukua. Ja niin tekivät myös hänen lapsensa, vuosikymmeniä. 


    

torstai 5. tammikuuta 2017

Victor Rydman täytti 60 vuotta ja sai sukuadressin 1910

Suvun loputtomista materiaalikasoista löytyy tällainen syntymäpäiväadressi, joka on ojennettu suurkauppias ja valtiopäivämies Victor Magnus Rydmanille hänen täyttäessään 8.1.1910 60 vuotta. Kartonkikansiin on sidottu taitettu tekstiarkki, ja punottu nauha kannattaa isoa pinoa nimikortteja. Teksti kuuluu näin:

På Din hedersdag vid fyllda 60 år vilja vi såsom uttryck för vår varmaste sympati frambära vår vördnadsfulla hälsning. En lång arbetsdag ligger bakom Dig, med seg uthållighet och energi har Du plikttroget utfört Ditt arbete. Utan klagan och med manligt mod mötte Du bekymrens och motgångens dagar. Och glömsk af Dig själf och egna sorger var Ditt varma hjärta städse öppet för andras nöd. Haf tack för hvad Du varit och är för oss alla, ett föredöme i godhet, anspråkslöshet, själfuppoffring.


Gud skydde Din lefnadsafton och göre den ljus och molnfri, det önska vi, Dina anförvandter och vänner.

Nimikorteissa on seuraavien henkilöiden omakätiset nimikirjoitukset:

Stanley Wancke, Bertel Taucher, Ester Taucher, Greta Taucher, Ina Rydman, Torsten Rydman, Gösta Rydman, Signe Rydman, Amanda Rydman, Edith Rydman, Vivi Rydman, Arvid Rydman, Felix Rydman, Knut Rydman, Max Rydman, Ilona Rydman, Moe Rydman, Nelly Rydman, Anna Rydman, Eero Hj. Rydman, Heikki Ritavuori, Katri Ritavuori, Jalmari Ritavuori, Anna-Kerttu Ritavuori, Selim Savonius, Eloise Savonius, Selim Savonius jr., Elsa Savonius, Edvin Savonius, Hilda Savonius, Sigurd Savonius, A. F. Savonius, Anna Savonius, Bertel Savonius, Katri Savonius, Elise Savonius, Aina Runstén, Mimmi Salovius, K. R. Salovius, Elmi Salovius, Oskar Wegelius, Elli Wegelius, Martti Vegelius, Marja Vegelius, Heikki Vegelius, Hanna Wegelius, Fredrik Wegelius, Elli Wegelius, Gunvor Wegelius, Karl Wegelius, Agnes Wegelius, Mathilda Taucher, P A Rönnbäck, Minne Rönnbäck, Agnes Rönnbäck, Elin von Pfaler, Oskar Ritola, Alli Ritola, Wille Raukko, Lauri Raukko, Ilma Raukko, Kaarina Raukko, A. Kesti, Sofie Lindström, Hilda Rikberg, Alma Rikberg, Axel Rikberg, Augusta Rikberg, Lovisa Johansson, I. Savonius, Enne Savonius, Aslak Savonius,  Anna Savonius, Maija-Liisa Savonius, Kai Savonius, Gunnar Lindström, Toini Lindström, Liisa Lindström,  Aline Rydman, Karl Rydman, Bina Rydman, Isa Charlotta Rydman, Ivar Rydman, Ida Rydman, Arno Rydman, Lydi Rydman, Sylvi Rydman, Tor Rydman, Leila Rydman, Karl August Rydman, Hjalmar Rydman, Vivi Rydman, Arno Rydman, Selim Rydman, Tyyne Rydman, Kerttu Rydman, Helmi Rydman, Hilda Rydman, Magnus Rydman, Alma Lind, Gunnar Rydman, Emmy Rydman, Birgit Rydman, Axel Rydman, Anna Rydman.

Enemmistö nimistä kuuluu sukuun joko suoraan tai avioliittojen kautta. Vain nimiä Rönnbäck, Ritola, Raukko ja Kesti en osaa yhdistää tähän joukkoon. Minulla ei ole käsillä Victorin firmojen henkilökuntaluetteloja, joten en tiedä kuuluisivatko nämä tuntemattomat työtoverien joukkoon. Yksi mahdollisuus olisi, että he kuuluisivat palveluskuntaan, jota suvussa pidettiin arvossa ja eräänlaisina perheenjäseninä.

Noin vajaa kolmannes joukosta oli äidinkieleltään ruotsinkielisiä, loput kaksi- tai suomenkielisiä. Uskoisin että ruotsintaito oli silti vanhaa perua kaikilla heillä hyvä. Runsas sata vuotta sitten sukuyhteys oli vielä tavattoman kiinteä, ja siihen kuuluivat myös "sukuunnaidut" ja heidän sukunsa. Tällaista on tänään jopa vaikea kuvitella. Eräs seikka herättää huomiota: 60 vuoden ikä oli sata vuotta sitten ehkä viimeinen täyskymmenvuotisjuhla jota mies saattoi odottaa. Tämän huomaa esimerkiksi ilmaisusta "Din lefnadsafton", "elämäsi ilta".

Sukunimistä vielä sen verran, että Ritavuori oli suomennos nimestä Rydman, Lindströmeistä tuli Sarva-nimisiä, ja jotkin Savoniukset alkoivat käyttää nimeä Savonjousi. Ammatiltaan tämä onnittelijoiden joukko edusti lähes kaikkia säätyläistön ammatteja maanomistajista valtiollisiin toimijoihin ja myös talouselämän eri vaikuttajiin.

Victor Rydman 60-vuotispäivillään. Kuva Walter Rydman 1910

Victor Rydmanin perhe noin vuonna 1906. Eturivissä toinen tytär Elsa ja hänen miehensä Alfred Lindström, sittemmin Sarva, Victor ja hänen vaimonsa Zaida os. Savonius. Takarivissä Karin Arvidsson ja hänen miehensä Walter Rydman, sekä Victorin vanhin tytär Maj, joka vielä oli naimaton. (Kuva Nyblin).