torstai 20. syyskuuta 2012

Yrjö Kallinen Pelastusarmeijassa


Lupasin kertoa Yrjö Kallisen kertoman tarinan. Juttu liittyy sillä tavoin tuohon Stockmannin tapaukseen ja sen jälkipuintiin edellisissä blogeissa, että se osoittaa miten ennakkoasenteista ja lukkiutuneista käsityksistä vapaa ihminen kykenee tarvittaessa eläytymään "toisin uskovan" ajatusmaailmaan. Tämän tarinan Kallinen kertoi yhdessä niistä monista illanvietoista joissa sain olla mukana. En löytänyt siitä kirjallista versiota hänen muistelmistaan, mutta kerron sen niinkuin sen muistan. Taustaksi on mainittava, että Kallinen kyllä tiettävästi kuului luterilaiseen seurakuntaan, mutta oli ajattelultaan lähinnä zen-buddhalainen, ei varsinaisesti kristitty.

Oli nimittäin niin, että nuorena jullina Oulussa Kallinen ja poikaporukka kävivät silloin tällöin melskaamassa ja häiritsemässä Pelastusarmeijan tilaisuuksia. Pojat olivat kuitenkin sanattomasti ja vaistomaisesti tehneet päätöksen, että häiritsemään ei mennä jos siellä on mukana eräs nuori ja hentoinen naisluutnantti. Kunniantuntoa ja empatiaa saattaa jullilaumakin omistaa!

Sitten edetään sodanjälkeiseen aikaan, jolloin rauhanmies Kallinen oli paradoksaalisesti Pekkalan hallituksessa kanslia- ja puolustusministerinä. No, eräänä päivänä soi Herra Ministerin puhelin. Vanhan naisen ääni kertoi olevansa Pelastusarmeijan asialla, hän sanoi nimensä, ja kysyi muistaako Herra Ministeri hänet vielä sieltä Oulusta. Tottakai Herra Ministeri muisti!

Nainen kertoi, että Pelastusarmeija on järjestämässä myyjäiset hätää kärsivien hyväksi, ja että tätä hyvää hanketta edistäisi kovasti jos itse Herra Ministeri voisi tulla pitämään avajaispuheen. Ja tottakai Herra Ministeri oikopäätä suostui. Hän joutui kuitenkin hallituksen kokouksessa kertomaan asiasta, jolloin pääministeri tuikeasti ilmoitti, että Kallinen saa kyllä mennä, mutta ei ministerinä, vaan yksityishenkilönä.

Kallinen meni ja piti puheen, arvatenkin yhtä mukaansatempaavan kuin hänen puheensa yleensäkin olivat. Tilaisuuden jälkeen vanha nainen kutsui hänet luokseen teelle. Siellä muisteltiin vanhoja Oulun aikoja, ja juteltiin muutenkin niitä näitä mukavia. Kun lähdön hetki sitten koitti, mummo tuli vakavaksi, tarttui molemmin käsin Kallisen valtavaan kouraan, ja sanoi: "Kuule Yrjö" - olivat jo ehtineet tehdä sinunkaupat - "Kuule Yrjö, kun minä jo olen kovin vanha, niin pian minä saan nähdä Jeesuksen!"

Kallisella tuli kyyneleet silmiin tätä kertoessaan, ja hän sanoi: "Ja kun tämä nainen sitten todellakin pian tämän jälkeen kuoli, niin minä olen aivan varma siitä että hän todella sai nähdä Jeesuksen..." 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti