torstai 19. heinäkuuta 2012

Kiltti tyttö


Alkukuusta kerroin minua kovin liikuttaneesta laulusta, jossa muisteltiin arkaa ja lapsenomaista kuollutta vaimoa. Toisella forumilla asiasta syntyi keskustelua, joka hyvin nopeasti keskittyi aiheeseen "kiltti tyttö". Asia alkoi kiinnostaa sen veran, että googlasin ja surffasin kymmenillä ja taas kymmenillä sivustoilla.


Tässä on googlauksen ensimmäistä sivua, ja yleiskuva on alusta pitäen selvä. Puhutaan "Kiltin tytön syndroomasta" suurena ongelmana, ja livahdetaan nopeasti myös seksin puolelle. Aiheeseen liittyy myös toinen, wikipedioiden mukaan usein jopa järisyttävän paha ja medikalisointia kaipaava ongelma, nimittäin ujous.

Seksistä sen verran, että eräät "asiantuntijat" väittävät pornoa kilttien tyttöjen vastareaktioksi, ja että kilttejä tyttöjä usein kuvataan tahdottomiksi ovimatoiksi, mutta toisaalta ylistetään heidän seksuaalisia kykyjään. Jälkimmäistä bullshittia tarjoaa esimerkiksi mtv3:n Helmi-osasto ja sen ala-arvoiset seksiartikkelit, jotka kyllä lyövät toinen toistaan korville melkein asiassa kuin asiassa.

Kiltteys ja ujous näyttävät olevan tämän päivän julkisissa asenteissa suoranaisesti sairaudeksi leimattavia ominaisuuksia. Peppi Pitkätossu ja Pikku Myy ovat sankareita jotka tukkivat miestenkin iljettävät suut, kun taas Annika, Näkymätön lapsi ja Viisikon Anne ovat pahanpäiväisiä luusereita. Kiltti ei menesty nykyajan kyynärpäätaisteluissa, ujo ei saa romanttista (= nykymerkityksessään seksi-)kumppania. Kun tätä soopaa syötetään varhaismurrosikäisille isolla kauhalla, ei ole ihme että psyykkistä oireilemista ja itsetuhoista käyttäytymistä esiintyy yhä tiheämmin.

Kuitenkin kiltteys ja ujous ovat myös täysin luonnollisia ihmisominaisuuksia, joita joskus on arvostettu korkeallekin. Niihin liittyy usein jonkinverran introverttisyyttä, mutta paljon myös sosiaalista hienotunteisuutta ja halua välttää loukkaavaa käytöstä. Työelämässä introverttisyys koetaan jopa uhkaksi. Tällainen ihminen ei useinkaan juokse säntäilevän joukon mukana, eikä omaksu sen nopeasti vaihtelevia ja pinnallisilta tuntuvia mielipiteitä. Tällainen kuva on liitetty ruotsinkielisen Wikin hakusanaan Enstöring:


Myös loukkaamisen välttäminen ja hienotunteisuus näyttävät nykyään olevan poissa muodista, vaikka juuri noita ominaisuuksia on joskus pidetty yhteiskuntaa vakauttavina ja pehmentävinä tekijöinä.

Kodin Kuvalehden numerossa 2/2000 julkaistiin artikkeli, jossa muuan psykoterapeutti tuulettaa kiltteyttä mm. näin:

Vapaaksi kiltin tytön kahleista
Kiltti tyttö sivuuttaa itsensä ja puurtaa toistenkin puolesta. Hän nielee kiukkunsa ja haluaa olla muille mieliksi. "Ota riski, muuta käyttäytymistä. Omille tarpeille ja tunteille ei tarvitse kysyä lupaa muilta", psykoterapeutti Kirsti-Liisa Kuusinen kannustaa kilttiä tyttöä.

Kiltin, nöyrän ja itsensä unohtavan naisen malli on menneestämaailmasta. Monet naiset vetävät kuitenkin tahtomattaan kiltin tytön alistuvaa roolia. - Kiltti tyttö pelkää omia aggressioitaan niin, ettei edes tunnista niitä, psykoterapeutti. Kirsti-Liisa Kuusinen esittelee kiltin tytön syndroomaa. Kiltti tyttö ei uskalla sanoa ei. Hän on tunnollinen, ymmärtäväinen ja avulias. Hän jää ylitöihin, tarjoutuu lapsenvahdiksi ja tiskaamaan, kun muut pitävät hauskaa. Hän ei sano poikkipuolista sanaa, ainakaan suoraan, vaikka vihan, kuten kaikkien muidenkin tunteiden ilmaiseminen on minuuden ja itsenäisyyden kehittymisen ehto. Kiltti tyttö pelkää riitaa, ... ...

"Tunnollinen, ymmärtäväinen ja avulias"... Voi kauheata! "Tarjoutuu lapsenvahdiksi tai tiskaamaan"... Soittakaa ambulanssi! Opettakaa tyttö vihaamaan! Unohtakaa halveksittu "mennyt maailma"! Ei ylivuotisissa tavoissa tai käsityksissä voi olla mitään hyvää!

Koska itse pidän "kilteistä tytöistä", enkä näe "ujoudessakaan" mitään pahaa, ilahdun kun luen vähän toisenkinlaisia kannanottoja. Nimimerkki Mademoiselle Pigalle tunnustaa blogissaan haluavansakin olla "kiltti tyttö", ja saa useita myötäsukaisia kommentteja. Tunnustan itsekin olevani varsin kiltti, ja saavani usein lieviä tunnontuskia jostain käyttäytymisestä joka ehkä on loukannut tai vaivaannuttanut jotakuta. Ei tämmöinen kilttiys eivätkä ne lievät tunnontuskatkaan ole elämääni pilanneet, ennemminkin päinvastoin. Olen ehkä havainnut ympärilläni ihmisissä sellaisiakin puolia ja ominaisuuksia, jotka menevät koviksilta joko "yli hilseen" tai kokonaan ohi.

Eläköön kiltteys ja ujous yhä, ja suojelkoot tällaiset ihmiset kaltaisiaan! Vain he saattavat nähdä, mitä hyvää tässä pahassa maailmassa sentään vielä on jäljellä.

3 kommenttia:

  1. "Tunnustan itsekin olevani varsin kiltti, ja saavani usein lieviä tunnontuskia jostain käyttäytymisestä joka ehkä on loukannut tai vaivaannuttanut jotakuta. Ei tämmöinen kilttiys eivätkä ne lievät tunnontuskatkaan ole elämääni pilanneet, ennemminkin päinvastoin. Olen ehkä havainnut ympärilläni ihmisissä sellaisiakin puolia ja ominaisuuksia, jotka menevät koviksilta joko "yli hilseen" tai kokonaan ohi."

    Kiitoksia, K-W! Purnasin lukiessani aluksi, että miksi unohdat - sinä ja muut "tutkijat" - meidät kiltit pojat. Itse olen vasta vanhuudessani tajunnut liiallisen "kiltteyteni" ja pyrkimyksen myötäsukaisuuteen. Se on saattanut sitten aiheuttaa jopa ylireagointia, mutta en ota siitä enää mitään paineita.

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia hyvästä ja aiheellisesta kirjoituksesta. Olen myös ihmetellyt ujouden ja kiltteyden kategorisoimisesta ei-toivottuihin ihmispiirteisiin yhteiskunnassamme.
    Seuraavassa omia ajatuksia aiheesta. Minulla on viisi vuotias tytär, joka käy päiväkotia. Tyttäreni on joissakin tilanteissa ujo ja arka (normaalitasoa). Päiväkodin puolelta on kumminkin oltu jopa huolestuneita tästä luonteenpiirteistä ja kannustettu tytärtäni olemaan rohkeampi, jotta hän ei jää muiden jalkoihin. Emme ole vaimoni kanssa huolestuneita asiasta ja olemme vaimoni kanssa todenneet hoitajille, että kaikenlaisia ihmisiä mahtuu ryhmään, niin johtajatyyppejä kuin hiljaisempia. Kuulin myös yhdeltä opettajalta, että heidän koulussa on ohjeistettu opettajia olemaan antamatta kympin arvosanaa oppilaille, jotka ovat ujoja ja juuri sen vuoksi hieman passiivisa tunneilla. Tämänlainen periaatteellinen luokittelu menee mielestäni ehdottomasti liian pitkälle.
    Arjessa itseäni raivostuttaa sellaiset henkilöt, jotka selvästi ovat päättäneet peittää tunteellisemmat ja herkemmät puolensa ja esittävät niin sanavalmista ja rohkeaa.
    Tulen taas erittäin hyvälle tuulelle kun kohtaan toisen henkilön, joka USKALTAA olla oma itsensä ja ottaa muut huomioon. Valitettavasti näitä tilanteita on vain aikaisempaa vähemmän.
    Annetaan kaikkien kukkien kukkia :)
    t. Henri

    VastaaPoista
  3. Ohhoh, vasta nyt törmäsin tähän kirjoitukseen. On olemassa kiltteyttä ja liiallista kiltteyttä. Ensimmäisessä ei ole mitään vikaa, kiltteyteen liittyy paljon toivottavia ominaisuuksia kuten hienotunteisuus, toisten huomioiminen, epäitsekkyys ym.

    Kiltin tytön syndroomasta puhuttaessa puhutaan kuitenkin liiallisesta kiltteydestä ja jos esim. googlaat "liiallinen kiltteys", saat luettavaksesi mielenkiintoisia artikkeleja aiheesta. Itsekin olen joskus ollut liian kiltti ja liiallisesta kiltteydestä eroon pääseminen on ollut yksi tähänastisen elämäni parhaita kokemuksia.

    Liian kiltti ei ole kiltti koska välittää muista ihmisistä, hän on kiltti jotta muut pitäisivät hänestä. Hän luulee että hänet hylätään jos hän joskus sanoo ei. Hänellä on korostunut syyllisyydentunto ja hän luulee olevansa huono ihminen jos ei miellytä muita aina ja kaikkialla. Liian kiltille on tyypillistä, että hän ei uskalla olla oma itsensä vaan pyrkii juuri siihen miellyttämiseen peittäen omat negatiiviset tunteet ja ajatukset. Liian kiltti ihminen voi olla täynnä vuosien saatossa kerääntynyttä vihaa ja katkeruutta. Liian kiltillä toki on omat ajatuksensa ja oma tahto, hän vain peittää ne visusti.

    Itselläni liiallinen kiltteys on saanut absurdejakin muotoja: 8-vuotiaana pelleilin pianon kannen kanssa ja laitoin sormet sinne alle. Kaverini istahti (sormiani näkemättä) kannen päälle jolloin sormeni jäivät puristuksiin. En uskaltanut pyytää kaveriani nousemaan kannen päältä koska en halunnut "häiritä" häntä. Nuorena aikuisena annoin opiskelijabudjetistani rahaa alkoholosoituneelle isälleni viinarahaksi, koska luulin että olen inhottava ja itsekäs ihminen jos en anna rahaa läheiselleni. Lopulta sairastuin masennukseen ja siellä pohjalla käytyäni totesin että minulla on lupa olla oma itseni, aina ei tarvitse miellyttää.

    Tuossa alkoholisti-esimerkissä tuli muuten hyvin ilmi ero motiiveissa kiltin ja liian kiltin välillä. Jos oikeasti välittää alkoholisoituneesta läheisestään, hänelle ei suuttumisen uhallakaan anna viinarahaa. Liian kiltti taas pelkää juuri sitä suuttumista niin paljon että antaa rahaa vaikka tietää että siitä ei hyödy kukaan.

    Tunnen paljon muitakin sinänsä fiksuja naisia, joiden pakonomainen kiltteys ajaa heitä mitä ihmeellisimpiin ja jopa epäoikeudenmukaisiin tilanteisiin, kun itsellä ei ole tahtoa vaan se on jonkun toisen taskussa. Otetaan aviomieheltä turpaan vuosikymmeniä, koska "läheistä täytyy ymmärtää ja eihän läheistä saa jättää." Työelämässä siirtyessäni miesvaltaiselta osastolta naisvaltaiselle palkka romahti vaikka tehtävä oli vaativampi. Kun katselin ympärilleni ei syytä tarvinnut ihmetellä, siellä naiset tekivät huomattavasti alipalkattuina työtä koska "ei saa valittaa niin kauan kuin on töitä".

    Toivon ettei yhdestäkään pikkutytöstä (tai pikkupojasta) kasva hyväksikäytettävää kynnysmattoa. Kiltteys on positiivinen piirre ihmisessä, liiallinen kiltteys ei.

    VastaaPoista