keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Aito, kopio, vai aito kopio?

Olettakaamme että meillä on täydelliset piirustukset, työselitykset ja detaljikuvat paljon puhutusta Norrménin talosta tai vaikkapa Parthenon-temppelistä. Molemmat rakennetaan uudelleen vanhoille paikoilleen, ja kaikki yksityiskohdat vastaavat alkuperäisiä. Ovatko nämä rakennukset aitoja?

Eivät ole, sanoisivat maagisen ajattelun läpitunkemat museoihmiset ja esteetikot. Sieltä puuttuisivat aidot ihmiset sisältä. Vaikka Höijerin talon nippelit ja nappelit olisivat kaikki paikoillaan, vaikka Feidiaan, Iktinoon ja Kallikrateen mestariteoksen kaikki kulttiesineet olisivat samanlaisia kuin temppelin valmistuttua, ne eivät merkitsisi nykyiselle ihmiselle mitään. Niitä tultaisiin katsomaan kuin mitä tahansa museolavastetta. Kukaan kävijöistä ei kykenisi antamaan Zeulle ja Athēnēlle - tai Höijerin tapauksessa keisarille - mikä keisarin, Zeun ja Athēnēn on.

Entä jos jossain ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa pystytään tekemään täydellinen kopio La Giocondasta, täydellinen niin maalien kuin paneelinkin osalta? Olisiko tuo kopio arvoton? Olisi, maagikot sanoisivat, koska silloin ainakin tiedettäisiin, ettei da Vinci olisi voinut omin käsin koskea yhteenkään sen osista.

Hetkinen. Miksi monet haikailevat Norrménin talon perään? Miksi Parthenon ylimalkaan pitäisi ehjätä? Miksi Mona Lisasta pitäisi tehdä kopio?

Sen vuoksi että ne ovat jo syntyaikanaan ja sen jälkeen olleet ihmisten mielestä niin kauniita. Jos niistä tehtäisiin täydelliset kopiot, minne tuo kauneus muka katoaisi? Niistä katoaisi jotain aivan muuta, joukko epämääräisiä mielteitä, tunnetiloja, näkymättömiä arvoja, joita varsinkin taiteen alalla käytännössä mitataan dollareilla. Miljoonan dollarin taideteos on kymmenkertaisesti niin kaunis kuin 100,000 dollarin teos?

Taiteen kopioiminen ja "väärentäminen" ovat kriminaalisia tekoja nykyisen ajattelutavan mukaan. Kriminalisoinnin taustalla on halu suojella sijoittajia ja omistajia, ei taidetta. Jos taitava "väärentäjä" kopioi taulun tai valmistaa kokonaan uuden, mutta uskollisesti alkuperäisen taiteilijan tyyliä ja tekotapaa noudattavan teoksen, hänen ainoa rikoksensa on mahdollinen yritys myydä se alkuperäisestä maksettavalla hinnalla. Muuten hän on vain tehnyt palveluksen itse taiteelle, ja varsinkin siinä tapauksessa että tyylijäljitelmä on hyvä ja kaunis.

Museaalinen ajattelutapa on tuonut mukanaan kaikenlaista, jopa farssimaista ajattelua. Kun ehdotettiin, että Helsingin onnettomasta "Makkaratalosta" poistettaisiin pahennusta herättäneet makkarat, ja palattaisiin arkkitehdin alkuperäiseen suunnitelmaan, Museovirasto älähti. Jos raunioitunut merkkirakennus jälleenrakennettaisiin, museoväki itkisi raunioiden perään.

Joskus jälleenrakennuksessa voidaan yhdistää museaalinen tunne ja kauniiksi koetun taideteoksen objektiivinen palauttaminen. Näin tapahtui Dresdenin Frauenkirchen kohdalla, jossa käytettiin niin paljon alkuperäisiä osasia kuin mahdollista. Jälleenrakennus on itsessään monesti aatteellis-subjektiivinen toimenpide. Saksalaisten tuhottua Varsovan vanhankaupungin maan tasalle se rakennettiin kuin kiusalla uudestaan. Länsimaissa on hiukan häpeilty Dresdenin ja Leipzigin tuhoamista, ja siltäkin suunnalta on rahaa virrannut näiden kaupunkien muistomerkkien jälleenrakennukseen. Kommunistihallinnon kunniaksi voitaneen sanoa ettei se siivonnut Frauenkirchen raunioita, vaikka niiden jättäminen paikoilleen olikin selvä memento länsivaltain tuhokoneistoa kohtaan...

Riian raatihuoneentoria on jälleenrakennettu "alkuperäiseen" asuunsa valloittajan ylimielisten tuhotoimien jäljeltä. Esimerkkejä löytyy kaikkialta, myös Suomesta (mm. Kaartin kasarmi). Tavoitteena on ollut kauniiksi koetun miljöön palauttaminen, mutta mukana on aina myös ollut aatteellissävyistä itsepäisyyttä: "Tuhotkaa mitä tuhoatte, me jälleenrakennamme kaiken..."

Silloin kun eurooppalainen kulttuuri oli voimissaan (se tarkoittaa melkein samaa kuin klassisen arkkitehtuurin aika Kreikan muinaisuudesta 1900-luvun alkuun), ei kyselty museaalisuuden perään, vaan arvotalot korjattiin luonnostaan ja niihin sijoitettiin kunkin ajan vaatimat uudistukset. Museaalisuus syntyi silloin, kun havahduttiin huomaamaan että olemme menettämässä jotain olennaisen tärkeää. Se tapahtui samaan aikaan, kun Euroopan 3000-vuotinen kulttuuri näytti tulevan tiensä päähän. Sen jälkeen se on saanut myös pimeitä sävyjä. Mitään ei saisi muuttaa, ja myös rauniot ovat osa tuiki tärkeää "ajallista kerroksellisuutta". Alkuperäisen säilyttävän ja pelastavan tehtävänsä ohella museolaitos on siis saanut aikaan myös alistunutta sopeutumista kulttuurin tuhoutumiseen. Se minua huolestuttaa kovin.

Olen tässä jutussa puhunut estetiikasta ja kauneudesta. Ne vaatisivat aivan oman käsittelynsä, ja yritän jatkaa provokatiivista sohimistani mahdollisimman pian.

Frauenkirche, museaalinen ihanne?

Frauenkirche, eurooppalais-kulturelli ihanne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti