tiistai 27. kesäkuuta 2017

Paratiisi

Eden (Peter Wenzel 1829)


Keskiaikaisessa runoelmassa Stabat Mater rukoillaan lopuksi: Quando corpus morietur, fac ut animam donetur paradisi gloria, eli että kun ruumis kuolee, tee niin että henki pääsee paratiisin kirkkauteen.

Paratiisi on monen melkein epätoivoinen unelma, kaiken koetun kurjuuden korvaaminen jollain hyvällä, kauniilla ja onnellisella. Sotien, nälänhätien, sairauksien, sorron sijalle uneksitaan maailmasta jossa kaikkien olisi hyvä tai ainakin parempi olla. Moni on tällaisia miettinyt, ja kehitellyt aiheesta parannusehdotuksia ja ideologioita. Ihannemaailmoista ja -yhteiskunnista on kirjoitettu suunnilleen niin kauan kuin kirjoitusta on ollut olemassa. Thomas More loi ajatukselle nimenkin vuonna 1515: Utopia.

Huomaan itsekin harrastaneeni tällaista monin tavoin. Olevan tilanteen korjaaminen tulee mieleen mitä merkillisimmin. Klassisessa kaupunkirakennuspelissä Sim City oli jossain vaiheessa haasteena monilla eri lailla viallisten kaupunkien korjaaminen, ja historiallisten onnettomuuksien korjaaminen tulee joskus unissakin mieleen. Valitettavasti molemmissa tapauksissa tarvitaan apua, kaupunkipelissä paljon "rahaa", ja historiassa melkein jumalallista väliintuloa utopistisen teknologian avulla.

Historia on osoittanut, että kaikki pienet ja suuret utopiat ovat surkeasti epäonnistuneet, niin pienet ihanneyhteisöt kuin vaikkapa kommunismin tapaiset valtiojärjestelmät. Havaitaan virhetoimintoja, mutta korjausliikkeet eivät onnistu, ja niin päädytään ensin järjestelmän ylläpitämiseen väkisin, ja sitten sen surkeaan luhistumiseen.

Paratiisissa on aina se käärme. H.G.Wellsin Aikamatkaaja joutuu paratiisimaiseen maailmaan, jossa kukkaiskansa eloi kirmailee onnellisena, mutta huomaa sitten että he ovatkin vain maanalaisten morlokkien karjaa.

Wikipedia kertoo paratiisi-sanan alkuhistoriasta näin:

Sana paratiisi on peräisin avestan kielen sanasta paridaeza[1] (pari, ympäri; daeza, muuri), joka tarkoittaa muurin ympäröimää puutarhaaPersian kieleen sana omaksuttiin muodossa paridaida. Paratiisi-nimitystä käytettiin Persiassa ensimmäisen vuosituhannen eaa. alkupuolella viinitarhoista, hedelmäpuutarhoista, metsistä, taimikoista ja talleista, joissa oli puita ja muuta kasvillisuutta, puroja ja riistaa kuninkaallisille metsästettäväksi. Persiasta sanan omaksuivat kreikkalaiset muodossa paradeisos ja myöhemmin roomalaiset muodossa paradisosHepreaan sana lainattiin muodossa pardes.

Paratiisille on siis ominaista sitä suojaava, muusta maailmasta erottava muuri. Paratiisimaisiksi koetuilla todellisilla ympäristöillä on myös havaittu olevan yhteisiä piirteitä kulttuureista riippumatta. Mainion Wikipedian artikkelin mukaan

Ympäristöpsykologisen habitaattiteorian mukaan ihmistä miellyttävät intuitiivisesti maisemat, jotka tarjoavat mahdollisuuksia, näköaloja ja suojapaikkoja. Tällaisen maiseman peruspiirteisiin kuuluvat etenkin vesi, vehreys, näkösuoja ja samalla hyvä näkyvyys, monimuotoisuus kuten kumpuileva maasto, kirkkaat värit, luonnontilaisuus sekä tuttuus. Sen sijaan esimerkiksi kuivuus, liiallinen avoimuus tai näkyvyyden puute vähentävät maiseman mieluisuutta. Tällaiset preferenssit ovat yhteisiä ihmisille kulttuurista riippumatta

Kaikissa paratiisikuvitelmissa on aina ollut kohtalokkaita vikoja. Sairauksien poistaminen johtaa automaattisesti ylikansoitukseen, minkä seurauksena lisääntyminen käy mahdottomaksi. Lapsuutta, aikuisuutta ja vanhuutta ei enää ole. Elämän helppous johtaa henkiseen ja älylliseen velttoutumiseen ja surkastumiseen. Wellsin eloit ovat esimerkki tästä. Kun ristiriitoja ja jännitteitä ei ole, ja kaikki on automaattisesti annettua, ihminen ei enää pyri mihinkään. Kun kuvittelija korjaa yhden virheen, syntyy kymmenen uutta tilalle.

Vanha sanonta "Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut" voi lopultakin pitää paikkansa, vaikka se ironiseksi arvatenkin on ajateltu. Ilman työtä ja vaivaa ei synny mitään ihanaa. Ilman epäonnistumisen kokemuksia on vaikea iloita onnistumisista. Ilman surun kokemusta jää ilon kokeminen vaivaiseksi.

Ehkä lopultakin on niin, että paratiisimaisia ympäristöjä on laikuittain kaikkialla (esimerkiksi maaseutunäkymä omasta ikkunastani), ja että paratiisin valoa ei voi kuvitella ilman sen varjoja. Ehkäpä tämä meidän suurin piirtein rauhaisa elämämme täällä eurooppalaisen sivistyksen mailla sittenkin on lähinnä sitä realistisesti kuviteltavissa olevaa paratiisia.

Jotain pientä voi aina ajatella korjaavansa, mutta kokemus näyttäisi osoittavan että sekin on tehtävä hyvin hyvin varovasti. Ettei sitten synny jotain uutta ja vaikeammin korjattavaa.


lauantai 10. kesäkuuta 2017

Suomen vanhimmat sanat muodostavat selvän kuvan




































Yksi sana vastaa sataa kuvaa. Kun katselin luetteloa suomen vanhimmista sanoista, niistä alkoi heti muodostua tutuntuntuisia kuvia.

MAA, VESI, TULI, VENE... Joko huomaatte?

Lisätään niihin ISÄ, EMO, NEITI, MINIÄ, VÄVY, SETÄ, joihin tässä kuvassa liittyvät sanat ASKEL, KULKEA, MENNÄ, SOUTAA, UIDA. Heidän ympärillään saattaa olla PUITA, kuten KOIVU, KUUSI, TUOMI, ja lähellä lienee myös JOKI. Ja tietysti on SUVI, ja illalla KUU

Kaikki läsnäolijat ELÄVÄT ja TUNTEVAT, monen SILMÄSSÄ on KYYNEL joita he NIELEVÄT. Kaikilla SYDÄN TUNTEE. EMO eli äiti KANTAA ehkä IMEVÄÄ lasta SYLISSÄÄN. Jollakin on PÄÄ paljaana, POSKET punaisina, ja jonkun SUU yrittää vielä POLVILLAANKIN ollessa PUHUA.

Kaiken kaikkiaan kuvaan kuuluu myös eläimiä kuten KALOJA, KOIRIA  ja jopa KYITÄ. PYYLLÄ ja VARIKSELLA on ollut PESÄSSÄ MUNIA.

SINÄ, TE yritätte ehkä KAKSI tai VIISI kertaa arvata MISTÄ on kysymys. KEN tietänee TÄMÄN?

Eli että hyvää juhannusta kaikille. Se tulee ihan ihan pian, tulee kuin varas yöllä - ja siitä sitten alkaa syksy lähestyä.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Äitienpäivä on syrjivä ja poissulkeva


Joissakin päiväkodeissa on osa vanhemmista tuohtunut lasten syntymäpäiväjuhlien viettämisestä. Jos syntymäpäiväsankari saa joitain lahjoja, muut lapset kuulemma järkyttyvät siitä etteivät he tai kaikki muutkaan saa niitä lahjoja. Tämän vuoksi jotkut vanhemmat ovat vaatineet joko synttärijuhlien lopettamista, tai sitten sitä että kaikkien syntymäpäivää vietettäisiin samalla, ja että kaikki saisivat lahjoja.

Kolmi- tai nelivuotiaista eivät kaikki ymmärrä syntymä- tai nimipäiväjuhlien luonnetta, vaan ovat kateita niille juhlaa viettäville. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että vika ei olekaan yksin pikkulapsissa, vaan ennemminkin heidän vanhempiensa aikuistumattomuudessa. Netin keskustelupalstat ovat täynnä pikkulapsimaista kiukuttelua, kateutta ja muodikasta uhriutumishakuisuutta.

Olen itse ollut vähän hapan erilaisten äitien, isien, ystävien ja milloin keidenkin päivien suhteen, ja kysynyt miksi vain yksi päivä vuodessa, eikä 365? Mutta luin äskettäin artikkelin, joka aukaisi silmäni ja sai minut ymmärtämään miten ihmisten atavistinen käytös toimii, ja minkälaisia aatteellis-poliittisia seurauksia sillä on.

Artikkelin mukaan (en viitsi kertoa mistä sen luin) äitienpäivä on poissulkeva ja syrjivä. Se jättää huomiotta sellaiset naiset

- joilla ei itsellä ole lapsia, mutta jotka hoitavat toisten lapsia,
- jotka haluaisivat lapsia, mutta eivät saa.

Johdonmukaisuuden vuoksi meidän on lisättävä luetteloon ne naiset

- joilla ei ole lapsia, eivätkä niitä haluakaan,
- jotka eivät aatteellisista tai inhimillisistä syistä halua lisää lapsia tähän maailmaan,
- jotka eivät halua lapsia, koska joutuisivat tekemisiin miesten kanssa,
- jotka ruumiistaan huolimatta eivät ole naisia, tai kuuluvat johonkin niistä 7 tai 12 eri sukupuolesta joita äskettäin on määritelty.

Lisäksi on olemassa lukuisia erityisryhmiä, jotka eivät saa riittävän näkyvää osaa äitienpäivän nykyisessä vietossa. Heitä ovat erilaiset sorretut, toiskulttuuriset tai esimerkiksi raiskauksen seurauksena lapsen saaneet naisryhmät.

Äitienpäivästä pitäisi sen poissulkevan ja syrjivän luonteen takia luopua, tai siitä olisi tehtävä tasapuolisempi, yllä mainitut ryhmät huomioon ottava, heteropatriarkaalisista perinteistä puhdistettu yleinen naisten päivä.

Jos tarkastelemme vuoden muita juhlapäiviä, huomaamme että kaikki nekin ovat tavalla tai toisella poissulkevia tai syrjiviä. Meillä on uskonnollisesti syrjiviä juhlia joulusta juhannukseen, mistä johtuen monilla työpaikoilla, kouluilla ja päiväkodeilla sellaisia ei enää vietetäkään. Työpaikkojen juhlat syrjivät muutenkin monia, kuten niissä ennen työskennelleitä mutta iän tai irtisanomisen johdosta poistuneita, mutta itse asiassa myös sellaisia jotka olisivat halunneet yrityksessä työskennellä, mutta eivät ole sieltä työpaikkaa saaneet.

Almanakka ja nimipäiväluettelot ovat syrjiviä ja poissulkevia monella tapaa. Matin päivä syrjii kaikkia toisen nimisiä miehiä, mutta myös esimerkiksi sellaisia naisia jotka eivät voi tuota nimeä käyttää heteropatriarkaalisista sukupuolijaotteluista johtuen. Tämän vuoksi nimipäivistä ja almanakoista pitäisi luopua, koska kaikilla on oikeus kutsua itseään minkälaisella nimellä tahansa.

Yleisenä sääntönä tulisikin olla, että mikäli epäilemme joidenkin viettävän jotain "päivää", tai muuten tarjoavan pullakahveja ulkopuolisille, meillä tulee olla tasapuolisuuden nimissä oikeus mennä näihin mukaan. Nuoriso onkin jo alkanut toimia tähän suuntaan, heti kun tieto tai epäilys joistakin juhlista on levinnyt yleiseen tietoon.

Vasta sitten kun olemme luopuneet kaikista syrjivistä ja poissulkevista juhlanaiheista, ja saaneet täyden vapauden osallistua toisten mahdollisiin siitä huolimatta järjestämiin juhliin, olemme astuneet pitkän askelen kohti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Jos jotakuta jossain kehutaan, pitäkäämme huoli siitä että meitäkin tasapuolisesti kehutaan. Jos joku saa lahjan, meidän kaikkien pitää myös saada lahja, vähintään yhtä arvokas kuin se ensin saaneen lahja oli.

Kun oivallus todellisesta tasa-arvosta on mennyt läpi koko yhteiskunnan, jokainen meistä saa halutessaan voittaa minkä tahansa juoksukilpailun uudella maailmanennätysajalla. Ja jos joku meistä on päässyt asumaan vaikkapa Mäntyniemeen, kuka tahansa meistä voi myös viedä tavaransa sinne.

Muistakaamme, että meillä on oikeus kaikkeen siihen mitä muillakin on, ja että jos joku yrittää pitää kiinni omastaan, hänet voidaan tuomita tasa-arvoa rikkovasta toiminnasta vaikka pysyvään eristykseen tai jopa eliminointiin.




lauantai 20. toukokuuta 2017

Cottingleyn keijukaiset


Valokuvan ja median historian monien kummallisuuksien joukossa yksi hölmöimmistä mutta myös söpöimmistä tapauksista alkoi vuonna 1917 Cottingley-nimiseltä paikkakunnalta lähellä Bradburyä. Siinä joutuivat enemmän tai vähemmän naurunalaisiksi monet tunnetut aikalaiset, heistä kuuluisimpana Sir Arthur Conan Doyle, salapoliisiromaanin mestari.

Cottingleyssä viettivät kesää serkukset Elsie Wright, 16, ja Frances Griffiths, 10. He leikkivät kameran kanssa purolehdossa, ja tulivat kotiin merkillisen kuvan kanssa. Siinä joukko siivekkäitä keijukaisia karkeloi Frances-tytön edessä (kuva jutun alussa). Kesän mittaan kuvia tuli lisää:




Kuvat herättivät ihmetystä, ja ne joutuivat lopulta Sir Arthurin käsiin. Kuuluisa kirjailija laati niistä vuonna 1920 ison artikkelin kuvalehteen, ja oli siinä täysin vakuuttunut kuvien aitoudesta. Hän oli innokas spiritualisti, ja piti kuvia osoituksena salatuista henkisistä ilmiöistä. Asiaan innostui sittemmin joukko muita esoteerisiin ajatusrakennelmiin tykästyneitä herroja, ja keijukuvien julkisuus sen kuin lisääntyi. Perusteellinen selostus tapahtumista ja jälkiseurauksista on luettavissa englanninkielisestä Wikipediasta.

Vähitellen löytyi tyttökirja, jonka kuvista löytyivät tyttöjen valmistamien pahvikeijukaisten esikuvat. Kirja oli Alfred Noyesin kokoama kirja "Princess Mary's Gift Book", ja kuvittaja oli nimeltään Claude A. Shepperson. Tässä on eräs mallikuvista:


Tässä on yhdistelmä kirjan hahmojen ja tyttöjen versioiden yhtäläisyyksistä:


Kuten huomataan tyttöjen piirustustaidot olivat aivan erinomaiset. He olivat lisänneet hahmoille perhosen siivet, ja varjostaneet kuviaan aivan mainiosti.

Tyttöparat joutuivat toimittajien piirityksen kohteiksi vielä vanhoilla päivillään. Sen sijaan että heitä olisi ylistetty mainioista fantasiakuvistaan, he joutuivat noloina tunnustamaan lapsuuden aikaiset katalat tekosensa. Tästä opimme taas kerran: mediaa ja asiantuntijoita ei pidä loukata, ja varsinkaan niiden omista typeryyksistä ei ole soveliasta muistuttaa, vaikka nämä typeryydet olisivat isoisovanhempien aikoina tapahtuneita.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

... kirkkaamman kruunun saat...


Wikisanakirjan analyysi hurskaudesta











Kaikki tietävät, mitä kirkkaamman kruunun saavuttamiseksi tarvitaan. Kärsimystä, kärsimystä. kärsimystä. Kärsimys jalostaa, tekee ihmisen muita paremmaksi, tekee hänestä hurskaan. Sillä edellytyksellä että ihminen osaa kiittää kärsimystä omasta hurskaudestaan.

Suomalaiset ovat hurskasta kansaa. Kysymykseen "Mitä kuuluu?" on soveliainta vastata: "Ei tässä kurjuutta kummempaa".

Kärsimys ja kurjuus ovat mystisiä asioita. "Vain katuojan kokenut ihminen tietää jotain elämästä", ilmoitti muuan henkilö joka näyttikin katuojan kokeneelta. "Minä tiesin elämästä kumminkin sen verran että osasin välttää katuojan", minä varomattomasti vastasin. Vain toisten väliintulo pelasti minut kärsimysnäytelmältä.

Hyvä ystäväni on nk. lintumies ja luonnonvalokuvaaja. Hän on käyttänyt ilmaisua "kärsimysornitologia", joka tarkoittaa esimerkiksi työlästä vaellusta, laskentaa tai rengastusta säistä riippumatta, kaukana järjestyneen elämän mukavuuksista. Hän kertoo, etteivät kaikki lintuharrastajat kuitenkaan pidä häntä "oikeana" lintumiehenä, hän kun harrastaa myös muita luonnonilmiöitä kuin lintuja.

Ystäväni hurskaus luonnontarkkailijana ei siis kaikille riitä. Kuten Wikisanakirja yllä vihjaa, hurskaus on paitsi kilvoittelua myös kilpailua. Ja koska hurskaus kasvaa kärsimyksestä, onnellisuus omasta hurskaudesta on myös onnellisuutta oman kärsimisen johdosta.

Niinsanotut turbohurskaat ovat vieneet kärsimyksen tuottaman onnellisuuden äärimmilleen, sillä he voivat (yleensä oman suun todistuksen mukaan) kärsiä myös toisten kärsimättömyydestä eli vajaahurskaudesta.

Mutta jos kärsiminen näin siis on nautintoa, luulisi että kärsimättömyys siten tuottaisikin suurinta tuskaa. Siis se, joka vähiten kärsii, ja on näin myös vähiten hurskas, kärsii tilastaan suunnattomasti. Näinpä hän, kaikkea muuta kuin hurskas, lopulta onkin mystisesti kaikkia muita kärsivämpi ja hurskaampi. Jotain tämän kaltaista olenkin ollut huomaavinani näitä super- eli turbohurskaita seuratessa.

Uskonnollisen terminologian pohtimisessa on vaaransa. Kilpailu, jopa kyynärpäätaktikointi alalla on rajua ja raakaa. Ehkä olisikin parempi määritellä asiat hiukan yleispätevämmin:

Kärsiminen on sioille tyypillistä toimintaa.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Unien Helsinki - miten vanhat aivot toimivat


Olen tutkinut aivojeni toimintaa unien kautta.  Mainiota materiaalia saan varsin usein toistuvista Helsinki-unista. Usein olen yrittänyt päästä lapsuudenkotiini Eiran mäellä, Juhani Ahon tien numeroon viisi, tässä kartassa vielä Galitsinin tie, Armfeltintien risteyksessä. Jos olen päässyt, minulla ei ole avaimia, tai vanhempani eivät ole kotona. Enimmäkseen kuitenkin epäonnistun talon löytämisessä. Aikoinaan yritin muistista piirtää huvilakaupungin tiekartan, mutta sen luoteisosa jäi täysin keskeneräiseksi. En todella muistanut miten kadut kulkivat - mutta juuri sieltä olen toivottomana usein yrittänyt "päästä kotiin", ja epäonnistunut. Syy on selvä. Koulutieni kulki Armfeltin tietä pitkin, ja leikkipaikat olivat Juhani Ahon tiellä, aina alas Pietarinkadulle asti. Niiltä jäi muistijälkiä tuhatkertaisesti Engelin aukion takaisiin luoteisiin katuihin verrattuna, enkä itse asiassa muista olenko jälkimmäisillä koskaan kulkenutkaan. Näinmuodoin unen niin halutessa pyrin turhaan kotiini juuri sieltä suunnasta, enkä ole onnistunut unijuonen hallinnassakaan. Miksi en muutenkaan pääse lapsuudenkotiini, on sitten toinen, ehkäpä syvempi juttu.

Useimmiten tulen uni-Helsinkiin pohjoisesta. Hesperiankadut näyttävät olevan se raja joka minun pitää ylittää, muuten harhailen toivottoman tuntuisesti aivan oudoissa maisemissa. Mutta jios olen keskustassa, aivoni kaivavat taas esiin vahvimmat muistijäljet. Ne ovat aina Fredrikinkatu ja Mannerheimintien alkupää eli entinen Heikinkatu. Niiden välissä on Kampin mäki, jossa olen käynyt paljon harvemmin. Ja sielläpä ruutukaavakin oikeasti rikkoutuu.

Ylen tavallista on, että jos Fredrikinkadulta sinne mäelle joku katu johtaakin, se loppuu umpikujaan. Mäellä on usein massiivisia rauniotaloja, ja yleensä se lopultakin sitten on rakennettu massiivisesti täyteen, ja sen läpi kulkeminen on erittäin mutkallista ja hankalaa. Joskus pääsen läpi Vanhan Ylioppilastalon ja Stockmannin tienoille, useimmiten en.

Narinkasta pohjoiseen matala muinaisen linja-autoaseman tasanko on usein hyvin autio, joitakin yksittäisiä rakennuksia siellä täällä. Se on kuitenkin periaatteessa se alue jonka lävitse unissa pääsen Postitalon suuntaan. Kuten joskus aiemmin olen kertonut, unissani ei koskaan esiinny 20-luvun jälkiklassisismia modernimpaa arkkitehtuuria, paljon vanhempaa toki, jopa Caracallan termien jättiraunioita muistuttavia. Käsitys modernista arkkitehtuurista syntyi minulle vasta opiskeluaikoina - lapsuuden ympäristöä olivat jugend ja sitä vanhemmat tyylikaudet.

Jostain syystä Eerikinkatu on minulle Kampinmäen kaduista oudoin, ja harvoinpa todella olen kävellyt tai ajanut sitä pitkin. Kun se laskeutuu alas Fredrikinkadulle, se on jo painunut sen verran syvälle, että myös Freda joutuu laskeutumaan alas risteykseen, ja nousemaan taas takaisin Kampintoria kohti. Muistikuvissa ja unissa tuo Fredan notkahdus on huomattavasti dramaattisempi kuin valokuvissa, ja jostain syystä siitä onkin tullut jonkinlainen hot spot näihin uniini (kartalla violetti rengas). Yhdessäkään risteyksen kulmataloista en muistini mukaan ole käynyt, niin että syyn täytyy olla itse maantieteessä.

Eräässä tuoreessa unessa filmattiin romanttista tragediaa. Nuorukainen auttaa juuri Fredan notkossa tyttöä, ja rakastuu tähän. Tyttö välttelee, ja käy ilmi että hänellä on lapsi jonkun suuren rakkauden jäljiltä. Lopulta tyttö jättää lapsen nuorukaiselle ja menee luostariin. Luostarin ovi ja etuseinä olivat tunnistettavasti Vanhan Ylioppilastalon! Mutta tällä kertaa sinne päästiin Lönnrotinkadun kautta, ei mäen halki.

Jostain syystä poikkikadut Lönkka, Bulevardi ja Uudenmaankatu eivät näyttele mitään roolia unissa. Myöskään Vanhan taakse Kluuviin minulla ei ole ollut asiaa. Fredan symboliarvon täytyy johtua vahvasti siitä, että se vie kohti etelää, Viiskulmaa ja Eiraa kohti. Muinainen lapsuuden koulureitti oli juuri Freda, Uudenmaankadun kulmasta Armfeltintielle. Mainitut itä-länsi-suuntaiset kadut taas liittyvät myöhempiin elämänvaiheisiini.

Näin nämä lapsuuden vahvat ja syvällä olevat muistijäljet näyttävät vaikuttavan vanhan miehen uniin, merkillisellä, yleistävällä ja symbolisellakin tavalla.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kenen joukoissa marssit?















Minkä puolesta marssisit, kysyttiin televisiossa. "Humanismin", vastasi yksi. Jotkut marssivat äsken tieteen puolesta. Toiset marssivat vastustaakseen maan laillista hallitusta. Ylihuomenna marssitaan monen asian puolesta ja vielä useampaa asiaa vastaan.

 Mutta minua marssiminen pelottaa yhä enemmän. Mitä organisoidummin, mitä paremmassa tahdissa marssitaan, sen pelottavampaa. Marssiin liittyy aina hyökkäävyyttä, aggressiota, latenttia väkivaltaa, uhkaa: katsokaa, meitä on paljon, ette voi meille mitään.

Joskus 60-luvun lopulla marssittiin rauhan puolesta. Joukkoa veti Retuperän WBK:n etäinen sukulainen Nalle Puh -orkesteri. Happeningiin osallistuneiden kertoman mukaan väellä oli ollut hauskaa, ja varsinaisen marssimisen sijaan porukka ikäänkuin valui eteenpäin. Sittemmin rauhanmarssit organisoituivat, marssi kurinalaistui, rinta oli rottingilla koska tiedettiin että marssijoiden suojana olivat mahtavat rauhanohjukset.

Voisiko absurdimpaa kuvitella. "Rauhan" puolesta marssittiin sotilaallisin tavoin... Niin, moni marssijoista oli silloin "puolueen pikku sotilas".

 "Kenen joukoissa seisot?" En kenenkään, en minkään. Mitä syvällisemmät arvot, sivistys ja tieteen vapaus esimerkiksi, sen vähemmän ne sietävät marssimista, lippuja, banderolleja. Marssiminen sisältää aina - vaikkakin joskus peitetysti - ajatuksen vihollisesta, jonka toiminta on lamautettava, ellei peräti eliminoitava. Mikään sellainen ei kuulu sivistykseen tai muihin syvällisiin arvoihin. Kysymys "kenen joukoissa" sisältää itsessään aina vastauksen. Se "ken" on aina olemassa. Ja kun se "ken" tuntee itsensä riittävän voimakkaaksi, hän komentaa väkensä kaduille. 

Kun kuulen marssivien joukkojen ääniä, lukitsen oven, sammutan valot, ja toivon ettei kiihtynyt väkijoukko huomaa minua.

- - - - -

On yksi poikkeus. Kun Suomen puolustusvoimat pitävät perinteisen paraatinsa, se viestittää perinteisellä tavalla olevansa olemassa. Sen esiintymisiin ei sisälly uhoa  eikä aggressiivisuutta. Ajatus rauhottaa, vaikka useimmat meistä toivovatkin ettei puolustusvoimiamme tarvitse käyttää pahimman luokan tositilanteissa.