lauantai 9. syyskuuta 2017

Hologramminainen

Joitakin aikoja sen jälkeen, kun minulle oli selvinnyt että kaikki näkemäni ihmiset olivat pelkkiä hologrammeja, huomasin heidän joukossaan nuoren naisen joka syystä tai toisesta jäi askarruttamaan mieltäni. En tiedä miten hologrammeja ohjelmoidaan tai ohjataan, mutta tämä nainen tuntui olevan kiinnostunut minusta. Hän näyttäytyi usein siellä missä liikuin, hän tuntui kiinnostuneelta sanoistani, ja hänen intensiivinen katseensa tuntui seuraavan minua kaikkialle.

Nainen alkoi askarruttaa minua yhä enemmän, ja yllättäen kävikin niin että olimme kahdestaan, ilman että mikään muu hologrammi olisi häirinnyt meitä. Lähestyin naista, ja aloin puhella hänen kanssaan. Kysyin hänen nimeään, ja hän vastasi hiljaa ”Angela”. Jatkoin puhelemista Angelan kanssa, kyselin mitä hän teki työkseen ja yksityisesti, mutta nainen muuttui yhä onnettomamman tuntuiseksi, ja lopulta hän soperrellen pyysi minua lopettamaan, häntä alkaisi pian itkettää, hänestä tulisi vain surullinen ja onneton, ja sitten hän todella purskahtikin itkuun.

Minä häkellyin perin pohjin, ja hän sanoi menevänsä pyyhkimään kasvonsa. Hän ei palannut luokseni, enkä löytänyt häntä mistään, vaikka kuinka kyselin ja kuljin ympäriinsä. Pohdin naisen yllättävää käytöstä pitkään, mutta en keksinyt mitään muuta perustetta kuin että hän tiesi olevansa vain hologrammi, ohjelmoitu kuvajainen, ja että hänen ja minun välille ei voisi syntyä mitään oikeaa suhdetta.

Näin kului pitkiä aikoja, mutta eräänä päivänä kuulin yllättäen naisen äänen. Hän puhui kiihkeästi jonkun toisen kanssa, eikä nähnyt minua. Minulle selvisi äkkiä että hän puhui minusta. ”Minua niin itketti”, nainen sanoi, ”kun tajusin että meidän välillemme ei voisi kehittyä minkäänlaista suhdetta… Hänhän on loppujen lopuksi kuitenkin pelkkä hologrammi!”


Minä järkytyin syvästi - niin syvästi, että päätin viivyttelemättä palata takaisin Matrixiin ja deletoida itseni.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Selostus siitä, mihin evoluutio ja historia ovat perimmältään tähdänneet


Onko historialla jonkinlaista suuntaa, päämäärää, tarkoitusta, säännönmukaisuutta tai pyrkimystä? Historiafilosofeista suurin osa on - mikäli olen oikein ymmärtänyt - vastannut ainakin joihinkin näistä kysymyksistä myöntävästi. Samaan suuntaan viittaa myös evoluutio, joka pystyi mitättömistä yksisoluisista kehittämään lopulta niinkin hämmästyttävän älykkään olennon kuin ihmisen.

Minun on siis pääteltävä kaikesta tästä, että ensimmäinen solu jakautui, elämä ryömi maan pinnalle, dinosaurien valtakausi loppui, imettäväiset valtasivat maailman itselleen, ja luvuttomat ihmisolentojen sukupolvet tekivät jälkeläisiä pääasiassa sen vuoksi, että lopulta syntyisi… syntyisin MINÄ.

Ajatusta vahvistaa se yksinkertainen huomio, että minä ainoana olentona katselen maailmaa itsestäni ulospäin, eikä minulla ole minkäänlaista kokemusperäistä ja varmaa havaintoa siitä että muitakin samankaltaisia olisi olemassa. Se että muut näkemäni itseni kaltaiset olennot toimisivat kuten minä, se on vain subjektiivinen käytännön oletus, kaukana objektiivisesta invariantista totuudesta.

Näin syntyi historiaan se merkittävien ihmisten joukko, esivanhempani, perisukuni, klaanini, joka pysytteli hengissä halki kaikkien tuhojen ja kauhujen ajat, vain yksi ajatus mielessä: meidän on valmistettava maailma sellaiseksi että sitten joskus se Rydman voisi siellä elää tahtonsa ja toiveensa mukaan.

Joku klaanilaiseni, jaarli Birger, vaivautui jopa lähtemään ulkomaille asti tätä kansaa sopivasti kurittamaan. Monet klaanini merkkimiehet toimivat Hämeessä lainlukijoina ja kartanonperustajina, niin että minulla on jonkinverran vaatimuksia erinäistenkin kartanoiden suhteen. Eräs, kylläkin ulkopuolinen, vähän rahvaanomaisesta suvusta noussut kuningas päätti perustaa Helsingin, jotta isoisoisäni voisi muuttaa sinne, ja minä ajan tullen sieltä pois. Moni esi-isäni luki papiksi, jotta saisi vähitellen aikaan minulle sopivan säännellyn yhteiskunnan. Yksi heistä (Haartman) tuli isonvihan jälkeen varta vasten palauttamaan Sääksmäen seurakunnan jaloilleen.

Lopullinen vastuu jäi sitten tietysti omalle isäjatkumolleni. Isoisäni isoisän isoisä aloitti Hämeen hallintoviranomaisten sarjan, isoisäni isoisä olikin sitten jo Sääksmäen ja Kalvolan kruununnimismies (ja hänen veljensä kruununvouti). Minuun tultiin kyllä Turun ja Helsingin kautta, mistä oli se eittämätön hyöty että tajusin Helsingin kulttuurihienoston typeryyden, minkä seurauksena hakeuduinkin sitten sinne minne kuuluin.

Olen hyvin kiitollinen tälle vuosisataiselle klaanilleni, ja olen ottanut sen minulle osoittaman tehtävän vakavasti. Kerron lopuksi pienen tarinan tästä. Syksyllä 1840 oli meno Ritvalan ja Huittulan suurissa kylissä käynyt sen verran vilkkaaksi, että isoisäni isoisä katsoi aiheelliseksi tilata Kalvolasta joukon kasakoita kyliä hillitsenään. Tammikuussa 1841 Vanajanselkä jäätyikin niin vahvasti, että kasakat pääsivät Sääksmäkeen suoraan jään yli, ja asia oli sillä hoidettu. No, kymmenisen vuotta sitten oli Valkeakosken kirjastoauton nuori naiskuljettaja kokenut vähän uhkaavia tilanteita Ritvalan takametsissä, ja katsoin että minun on jatkettava isoisän isoisän hommia. Ilmoitin sekä kirjastolle että ritvalaisille, että minä tulen järeän keppini kanssa mukaan kirjastoautoon. Tilanteet rauhottuivat siitä paikasta, eikä minun edes tarvinnut kuluttaa pitkää päivää bussin kyydissä.

Nimismies-Rydman joutui 1840-luvun alussa allekirjoittamaan Voipaalan kartanon konkurssikatselmuksen paperit. Nyt minun kipsipääni valvoo sieltä kaapin päältä 24/7, että maineikkaalla kartanolla menisi paremmin.

Koska koko historia on siis tähdännyt tähän kaikkeen kertomaani, minun on vielä suoritettava joitakin maineikkaita suurtekoja kunnianarvoisassa pitäjässäni. Sellaiset ovat vielä mietinnässä, mutta onhan minulla vielä kosolti aikaakin moisille. Sen vuoksi allekirjoitan tämän tekstin toisella nimelläni, jonka olen lainannut Sääksmäen pannahisten luettelosta vuodelta 1340.

Cuningas de Rapalum,
Rapolan linnavuoren ja sen silmänkantamattomiin ulottuvien maiden kuningas  



tiistai 25. heinäkuuta 2017

Mustarastas Salzburgissa - ja ovenpielessä



Aivan ulko-oveni vierellä, tiheässä villiviinikasvustossa on mustarastaan pesä. Siinä on kolme pari päivää sitten kuoriutunutta poikasta. Hento piipitys kuuluu pesästä, ja aina kun astun ovesta ulos, sieltä lentää pakoon ruskea naaras. Uroksen näin pihalla muutama päivä sitten, ja se vahvisti että olin saanut vieraakseni laululinnuistamme ihanimman. Sen mestarillista musiikkia olin kuunnellut alkukesästä jostain aivan läheltä - mutta sen pesimistä en todellakaan odottanut näin liki.

Minulle tämä mustarastaan pesä on vahvasti symbolien täyttämä - etteipä peräti ennusmerkki jostain. Kerronpa siitä tarinan, johon yllä olevat kaksi kuvaa liittyvät.

Vuonna 1956 tein opintomatkan Itävaltaan, ensin Salzburgiin ja sitten pitemmäksi ajaksi Wieniin. Salzburgin lähellä on kuuluisa pyhiinvaelluskirkko nimeltä Maria Plain. Vanha, ja sittemmin vääräksi osoittautunut tieto kertoi, että Mozart olisi nuorena säveltänyt minullekin nuotti nuotilta tutun Kruunajaismessunsa C-duurissa tuota kirkkoa varten. Sitä hän ei nykytiedon mukaan tehnyt, mutta jo aikaisemmin, alta 20-vuotiaana kylläkin pienemmän F-duurimessun.

Minäkin olin tuolloin vielä alle kahdenkymmenen, ja uskoin vanhaan perimätietoon. Katselin haltioissani kirkon pääalttaria, ja sitä ihmeitä tekevää Madonnan kuvaa, josta kirkko oli niin kuuluisa. Nämä kaksi kuvaa sieltä ehdin ottaa, mutta en kolmatta - sillä kirkon edessä kasvoi valtava kuusi, ja sen oksistosta kaikui huimaavin siihen asti kuulemistani mustarastaan sooloista. Istuin varmaan puoleksi tunniksi sitä kuulemaan, ja kamera unohtui kokonaan.

Myöhemmin aloin Wienissä kirjoittaa pianosarjaa, jonka nimeksi olisi tuleva "Felix Austria", erään tunnetun sanonnan mukaan. Mustarastasmusiikki sai nimekseen "Die Amsel bei Maria Plain", mutta se, kuten muukin aiottu musiikki jäi vain katkelmalliseksi luonnokseksi. Muistan kuitenkin sen linnunlauluteemat hyvin, ja voisin kuvitella että nyt, vähän kokeneempana ja taitavampana voisin ehkä yrittää uudelleen.

Mutta olen jo vanha, silmät huononevat, sormet eivät enää taivu koskettimilla, eikä tuntikausien istuminen koneen ääressä ole tuskatonta. Niinpä alan vähitellen resignoitua, eikä kaukana ole sekään ajatus, että eniten rakastamani laululintu on tuomassa jonkinlaista viestiä minulle.

Mustarastas ja musiikki olivat esillä vielä myöhemmin Lauttasaaressa, jossa melkein naapurina asui Einar Englund. Sain vierailla hänen luonaan, ja välillä tuli puhe hänen suurenmoisesta 2. sinfoniastaan, jota kutsutaan myös mustarastassinfoniaksi. Englund kertoi sen synnystä, ja näytti pihapuita joissa mustarastaat vuosikymmenten mittaan olivat laulaneet ja pesineet. Se oli toinen, ja hyvin merkittävä musiikillinen mustarastaskokemukseni. 

Seuraavat pari viikkoa menevät nyt siis pääasiassa mustarastaan merkeissä, sen tiedän jo nyt. Huoli poikueen selviämisestä kasvaa päivä päivältä. Äiti Gaia, ole tällä kertaa lempeä linnuillesi - ja minulle!




maanantai 24. heinäkuuta 2017

Susia ja muita olentoja (Heinäkuisia satuja)

LAPSI METSÄPOLULLA

Lapsi oli palaamassa naapurista kotiinsa. Alkoi jo hämärtää, ja metsäpolulla lasta alkoi pelottaa. Omituisia varjoja tuntui liikkuvan metsässä, ja äkkiä lapsi oli näkevinään suden jonka kita oli ilkeästi avoinna. ”Ei sittenkään”, lapsi kohta helpottui, ”sehän on vain vanha taittunut hako”, hän ajatteli. Hetken kuluttua lapsi oli kuulevinaan pensaikon takaa kuin jonkun ison eläimen puuskutusta. Ja juuri ennen kuin lapsi näki valon loistavan kotimökin ikkunasta, hänestä tuntui kuin jotkut kiiluvat silmät olisivat tuijottaneet puitten takaa.

Kotona lapsi rauhottui vasta kun oli sulkenut oven visusti ja kertonut mitä metsässä näki ja kuuli. Hänelle vähän naurettiin, ja moitittiinpa vielä höpsöksi ja turhan säikyksikin.

”Että minä sitten illalla säikähdin”, sanoi susi seuraavana päivänä. ”Pieni ihminen kulki ohitseni polulla, ja hädissäni yritin näyttää taittuneelta näreeltä”. ”No saman minäkin kuulin”, sanoi hirvi siihen. ”Olin jo levolla kun kuulin askelia polulla. Yritin pidätellä hengitystä, mutta se oli vaikeaa”. ”Näinpä minäkin sen polulla kulkijan”, huomautti siihen ilves. ”Ihan jähmetyin paikalleni, ja tuijotin sitä, kunnes huomasin ettei se kulkija millään voinut minua huomata”. 


SUSI JA KARITSA

Lauha kesätuuli löyhähteli kedolla, ja kuljetti mukanaan kukkien tuoksua. Suuri harmaa susi makasi matalassa ruohikossa, ja sen vierellä lepäsi valkoinen karitsa. Maalari telineineen teki heistä kuvaa.

”Luo lämmin katse karitsaan”, kehotti maalari sutta, ja tämä teki työtä käskettyä. ”Eipä tuota isompia vaikeuksia”, se mietti.

Maalaus oli tuota pikaa valmis, ja sen tilaaja, nuori hulmuavahelmainen nainen, kukkasia hiuksissaan, oli tyytyväinen. ”Ja nyt voitkin virkistäytyä tuolla mansikkamättäällä”, nainen sanoi sudelle. Tämä haukkasi marjaa, ja nainen  räpsytti kameraansa. Susi työnsi kuononsa syvemmälle mättääseen, ja oksensi salaa.

Metsän reunassa tätä kaikkea oli seurannut utelias jänis. Ihastuneena se tervehti sutta joka jolkotti kohti metsää. Yhdessä he katosivat puitten taa. ”Työaika on päättynyt”, susi sanoi vilkaistuaan aurinkoa, ja söi jäniksen.

Sillä aikaa maalauksen tilannut nainen oli ottanut karitsan syliinsä ja palannut autolleen. Siellä heitä odotti mies pyssy sylissään. ”Nyt voit mennä tekemään työsi, ei siihen suteen kuitenkaan voi luottaa”, hän sanoi.


Mies lähti, mutta sudesta ei enää näkynyt vilaustakaan. Se oli jo saavuttanassa syvän metsän, ja kohta se tapaisi rakkaan laumansa jälleen.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Olenko paha ihminen kun olen X:n puolella?



Katselin juuri jalkapallon maailmancupin loppuottelun Chilen ja Saksan välillä. Chilen kokenut joukkue repi, raastoi, hyökkäsi ja piti palloa, Saksan nuori Mannschaft teki sen tarvittavan maalin. Kuten niin monta kertaa ennenkin. En peittele sitä, että olen lähes aina Saksan puolella. Latinalaisten joukkueitten pelitapa on toki näyttävää, ja heillä on jostain syystä myös mainostetuimmat tähdet. Mutta saksalaisten peli on jäsenneltyä ja rationaalista, ja se on melkoinen etu tunnekuohuisia latinoja vastaan. Mutta vaikka saksalainen voittaisi maalintekijätilastot, hänestä ei media leivo legendaa.

Aikaisempien pelien aikana mietin joskus, että "jonkun puolella oleminen" saattaa olla monille närkästyksen paikka. Onhan moni närkästynyt jo siitäkin, että juoksukilpailujen yhteydessä saatetaan mainita parhaan valkoihoisenkin sijoitus. Mielipideilmastossa jossa hysteerisesti vahditaan kaikkea "rasismiksi" tulkittua tai epäiltyä käytöstä, ja jossa vielä 72 vuotta maailmansodan jälkeen näkee anglosaksista propagandaa saksalaisten demonisointeineen, on helppo joutua kiihkeästi arvostelluksi sopimattoman puolenvalinnan takia.

Olen itsekin kerran ollut Saksan vastustajan puolella. Jalkapallon muinaisissa EM-kisoissa vastakkain olivat Saksa ja Tanska - tai se mitä yllätyksenä kisoihin päässeestä joukkueesta oli jäljellä. Ja Tanskahan teki sensaation ja voitti. Etukäteen heikomman puolella on monesti luonnostaan, kuten vaikka taannoin Islannin ihmeteltävän jalkapallojoukkueen onnistuessa kaikkien ihmeeksi pudottamaan jopa Englannin ulos pelistä. Yhtä herkullista oli seurata riemua Reykjavikissa, kuin myös huonojen häviäjien puhuessa läpiä päähänsä.

Jostain syystä en juurikaan pidä englantilaisesta jalkapallosta. Tämä koskee myös seurajoukkueita, jolloin muunmaalaisten joukkueitten puolella on helppoa olla, Barcelonan, Bayernin ja muiden manterenpuolisten joukkueitten fanina on ihan hauskaa. Silloin kun Hollannin maajoukkue tai Ajax sattuvat olemaan huipulla, ne ovat aina kiinnostavia.

Ja olen minä ollut myös afrikkalaisten puolella, tämä sanottakoon vanhan "rasistin" puolustukseksi. Kauan sitten tuli Kamerunista joukko mustia miehiä, johtajanaan jo hyvin ikääntynyt ihmemies Roger Milla. Sen aikaa kun vanhus jaksoi juosta kentällä, hän oli kentän vaarallisin pelaaja. Hän ja joukkue potkaisivat sanoakseni Afrikan jalkapallon maailmankartalle.

Ja mitä mustin urheilijoihin tulee, Wilma Rudolf oli kaunein tietämäni urheilijanainen, sekä kasvoiltaan että liikkeiltään...

Rasismi-ja natsismiepäilyistä ei ole vaaraa kotimaisten joukkueitten otteluissa. Mutta Tampereella saattaa joutua tönityksi kun  sanoo kannattavansa Ilvestä, olipa sitten kysymys jalitsusta tai kiakosta. Syy on selvä: Tapparan asema on liian vahva. Samasta syystä en ole koskaan kannattanut stadin ylpeää HJK:ta. Valkeakosken Hakaa kannatan toki yhä, vaikka sen nykytilanne onkin aika toivoton.

Yleisurheilun puolella etukäteen heikomman puolella oleminen on helppoa. Sen vuoksi riemastun aina, kun joku nuori peittoaa vanhan mestarin. Alkaa tosiaan hirvittää, kun keihäänheitossa ei nuorisoa näy vanhojen raihnastuvien ukkojen joukossa.

Muta jonkun puolella oleminen tai sympatisoiminen ulottuu paljon pitemmällekin. Pidän enemmän apolloperhosesta kuin ritariperhosesta. Korttipakan maista hertta on mukavin, sitten tulevat pata, risti ja ruutu. Munuaiset ja kieli ovat maistuvampia kuin liha. Aamuinen maisema on kauniimpi kuin iltainen, koska näen sen paljon harvemmin. Hämeen valkotukkainen nykerönenäinen navettapiika on kauniimpi kuin Rooman katujen kopeat kaunottaret.

Jostakin nämä mielteet tulevat. Jokaiselle sellaisia tulee, vaikka vasten tahtoakin. Ei niissä mitään todellista ainesta ole ihmisen arvioiniseksi

  

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Paratiisi

Eden (Peter Wenzel 1829)


Keskiaikaisessa runoelmassa Stabat Mater rukoillaan lopuksi: Quando corpus morietur, fac ut animam donetur paradisi gloria, eli että kun ruumis kuolee, tee niin että henki pääsee paratiisin kirkkauteen.

Paratiisi on monen melkein epätoivoinen unelma, kaiken koetun kurjuuden korvaaminen jollain hyvällä, kauniilla ja onnellisella. Sotien, nälänhätien, sairauksien, sorron sijalle uneksitaan maailmasta jossa kaikkien olisi hyvä tai ainakin parempi olla. Moni on tällaisia miettinyt, ja kehitellyt aiheesta parannusehdotuksia ja ideologioita. Ihannemaailmoista ja -yhteiskunnista on kirjoitettu suunnilleen niin kauan kuin kirjoitusta on ollut olemassa. Thomas More loi ajatukselle nimenkin vuonna 1515: Utopia.

Huomaan itsekin harrastaneeni tällaista monin tavoin. Olevan tilanteen korjaaminen tulee mieleen mitä merkillisimmin. Klassisessa kaupunkirakennuspelissä Sim City oli jossain vaiheessa haasteena monilla eri lailla viallisten kaupunkien korjaaminen, ja historiallisten onnettomuuksien korjaaminen tulee joskus unissakin mieleen. Valitettavasti molemmissa tapauksissa tarvitaan apua, kaupunkipelissä paljon "rahaa", ja historiassa melkein jumalallista väliintuloa utopistisen teknologian avulla.

Historia on osoittanut, että kaikki pienet ja suuret utopiat ovat surkeasti epäonnistuneet, niin pienet ihanneyhteisöt kuin vaikkapa kommunismin tapaiset valtiojärjestelmät. Havaitaan virhetoimintoja, mutta korjausliikkeet eivät onnistu, ja niin päädytään ensin järjestelmän ylläpitämiseen väkisin, ja sitten sen surkeaan luhistumiseen.

Paratiisissa on aina se käärme. H.G.Wellsin Aikamatkaaja joutuu paratiisimaiseen maailmaan, jossa kukkaiskansa eloi kirmailee onnellisena, mutta huomaa sitten että he ovatkin vain maanalaisten morlokkien karjaa.

Wikipedia kertoo paratiisi-sanan alkuhistoriasta näin:

Sana paratiisi on peräisin avestan kielen sanasta paridaeza[1] (pari, ympäri; daeza, muuri), joka tarkoittaa muurin ympäröimää puutarhaaPersian kieleen sana omaksuttiin muodossa paridaida. Paratiisi-nimitystä käytettiin Persiassa ensimmäisen vuosituhannen eaa. alkupuolella viinitarhoista, hedelmäpuutarhoista, metsistä, taimikoista ja talleista, joissa oli puita ja muuta kasvillisuutta, puroja ja riistaa kuninkaallisille metsästettäväksi. Persiasta sanan omaksuivat kreikkalaiset muodossa paradeisos ja myöhemmin roomalaiset muodossa paradisosHepreaan sana lainattiin muodossa pardes.

Paratiisille on siis ominaista sitä suojaava, muusta maailmasta erottava muuri. Paratiisimaisiksi koetuilla todellisilla ympäristöillä on myös havaittu olevan yhteisiä piirteitä kulttuureista riippumatta. Mainion Wikipedian artikkelin mukaan

Ympäristöpsykologisen habitaattiteorian mukaan ihmistä miellyttävät intuitiivisesti maisemat, jotka tarjoavat mahdollisuuksia, näköaloja ja suojapaikkoja. Tällaisen maiseman peruspiirteisiin kuuluvat etenkin vesi, vehreys, näkösuoja ja samalla hyvä näkyvyys, monimuotoisuus kuten kumpuileva maasto, kirkkaat värit, luonnontilaisuus sekä tuttuus. Sen sijaan esimerkiksi kuivuus, liiallinen avoimuus tai näkyvyyden puute vähentävät maiseman mieluisuutta. Tällaiset preferenssit ovat yhteisiä ihmisille kulttuurista riippumatta

Kaikissa paratiisikuvitelmissa on aina ollut kohtalokkaita vikoja. Sairauksien poistaminen johtaa automaattisesti ylikansoitukseen, minkä seurauksena lisääntyminen käy mahdottomaksi. Lapsuutta, aikuisuutta ja vanhuutta ei enää ole. Elämän helppous johtaa henkiseen ja älylliseen velttoutumiseen ja surkastumiseen. Wellsin eloit ovat esimerkki tästä. Kun ristiriitoja ja jännitteitä ei ole, ja kaikki on automaattisesti annettua, ihminen ei enää pyri mihinkään. Kun kuvittelija korjaa yhden virheen, syntyy kymmenen uutta tilalle.

Vanha sanonta "Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut" voi lopultakin pitää paikkansa, vaikka se ironiseksi arvatenkin on ajateltu. Ilman työtä ja vaivaa ei synny mitään ihanaa. Ilman epäonnistumisen kokemuksia on vaikea iloita onnistumisista. Ilman surun kokemusta jää ilon kokeminen vaivaiseksi.

Ehkä lopultakin on niin, että paratiisimaisia ympäristöjä on laikuittain kaikkialla (esimerkiksi maaseutunäkymä omasta ikkunastani), ja että paratiisin valoa ei voi kuvitella ilman sen varjoja. Ehkäpä tämä meidän suurin piirtein rauhaisa elämämme täällä eurooppalaisen sivistyksen mailla sittenkin on lähinnä sitä realistisesti kuviteltavissa olevaa paratiisia.

Jotain pientä voi aina ajatella korjaavansa, mutta kokemus näyttäisi osoittavan että sekin on tehtävä hyvin hyvin varovasti. Ettei sitten synny jotain uutta ja vaikeammin korjattavaa.


lauantai 10. kesäkuuta 2017

Suomen vanhimmat sanat muodostavat selvän kuvan




































Yksi sana vastaa sataa kuvaa. Kun katselin luetteloa suomen vanhimmista sanoista, niistä alkoi heti muodostua tutuntuntuisia kuvia.

MAA, VESI, TULI, VENE... Joko huomaatte?

Lisätään niihin ISÄ, EMO, NEITI, MINIÄ, VÄVY, SETÄ, joihin tässä kuvassa liittyvät sanat ASKEL, KULKEA, MENNÄ, SOUTAA, UIDA. Heidän ympärillään saattaa olla PUITA, kuten KOIVU, KUUSI, TUOMI, ja lähellä lienee myös JOKI. Ja tietysti on SUVI, ja illalla KUU

Kaikki läsnäolijat ELÄVÄT ja TUNTEVAT, monen SILMÄSSÄ on KYYNEL joita he NIELEVÄT. Kaikilla SYDÄN TUNTEE. EMO eli äiti KANTAA ehkä IMEVÄÄ lasta SYLISSÄÄN. Jollakin on PÄÄ paljaana, POSKET punaisina, ja jonkun SUU yrittää vielä POLVILLAANKIN ollessa PUHUA.

Kaiken kaikkiaan kuvaan kuuluu myös eläimiä kuten KALOJA, KOIRIA  ja jopa KYITÄ. PYYLLÄ ja VARIKSELLA on ollut PESÄSSÄ MUNIA.

SINÄ, TE yritätte ehkä KAKSI tai VIISI kertaa arvata MISTÄ on kysymys. KEN tietänee TÄMÄN?

Eli että hyvää juhannusta kaikille. Se tulee ihan ihan pian, tulee kuin varas yöllä - ja siitä sitten alkaa syksy lähestyä.